Mitä sanoa elämästä kun siitä on itsekin oppinut lopulta vain vähän. Eikä elämässä opittavat asiat lopu koskaan. Jokainen ihmissuhde, jokainen takapakki ja menestys opettaa lisää, mutta erityisen opettavaista on se, että kaikki menee eri tavalla kuin on itse pienessä mielessään laskeskellut. Tämä tarkoittaa sitä, että tärkeintä oppia ihminen saa silloin kun menettää jotain.

Olen menettänyt ihmisiä, jotka ovat olleet minulle läheisiä ja tärkeitä. Näistä kokemuksista on sanottava, että joskus on ollut jopa helpompaa käsitellä läheisten kuolemaa kuin sitä, että he päättävät omista motiiveistaan yhtäkkiä kadota tietämättömiin tai lopettaa yhteydenpidon. Vielä erikseen on aivan eri asia itse jättää toinen ihminen kuin tulla jätetyksi. Jätetyksitulemisessa on aina paljon enemmän asioita pinnalla kuin silloin kun itse jättää. Jätetyn reaktiot voivat olla hyvin väkivaltaisia ja aggressiivisia, joita jättäjän on hyvin vaikea ymmärtää niin kauan kuin ei ole itse joutunut jätetyksi. Toinen asia tietysti on se, että välittääkö toinen ihminen ylipäätään enää siitä ihmisestä, joka jättää vai onko se lähinnä helpotus, jos toinen päättää lähteä.

Elämän koulussa olen joutunut käsittelemään niin menetystä, luopumista, jätetyksitulemista kuin jättämistä. Vaikka voisi kuvitella, että jollain tavalla niihin tottuisi, sitä huomaa jokaisen elämäntilanteen tuovan mukanaan lisänsä ja voi hyvinkin olla, että vaikka kuinka uskoisi selviytyvänsä, vaikea elämäntilanne saattaa pitkittää toipumista tai jopa johtaa aina uusiutuviin henkisiin romahduksiin. Erityisen hankalaksi tilanteen tekee se, että jätetyksi tullut ihminen joutuu työstämään itseään huomattavasti syvemmin kuin jättäjä, joka jättää työn kohdallaan kesken. Jätetty sen sijaan halutessaan ja jaksaessaan joutuu käsittelemään syitä, jotka ovat voineet johtaa eroon. Mutta miten eron olisi voinut välttää?

Ihmissuhteissa yksi peruslähtökohta on, että suhteessa on kaksi ihmistä yhdessä. He toimivat vuorovaikutuksessa eli molemmat vaikuttavat toisiinsa. Kun toinen väsyy, se vaikuttaa myös toisen vireyteen. Jos toinen sairastuu henkisesti tai on henkisesti sairas, on väistämätöntä, että toinen imee itseensä saastunutta ilmaa ja alkaa voida pahoin. Kun puolestaan toinen ihminen alkaa parantua, ei ole väistämätöntä, että toinenkin alkaa voida paremmin. Tärkeintä ihmisille olisi pitää huolta itsestään ja ymmärtää oma tilansa, mutta mitä tehdä, jos ihminen voi ymmärtää itseään vain vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin ja toiset ihmiset peilaavat vääriä asioita? Jokaisella ihmisellä on arat aiheensa, josta eivät ehkä pysty tai halua puhua, mutta jotka on silti uskallettava käsitellä siitäkin huolimatta, että joku saattaa olla eri mieltä. Tuomitseva ilmapiiri johtaa aina vaikenemiseen ja asioiden peittelyyn.

Omakohtaisesti olen joutunut pelkäämään tuomitsevaa ilmapiiriä aika nuoresta, mutta erityisen voimakkaasti se pelko on johtanut vaikenemiseen parisuhteissa. Olen kuvitellut olevani avoin keskustelija ja pyrkinyt aina kokonaiskuvan hahmottamiseen. Siitä huolimatta niin keskustelijantaitojani kuin yksittäisiä tekstejäni tulkitaan hyvin monimuotoisesti. Siinä missä toinen luonnehtii ja kiittelee avoimuuttani, tuomitsemattomuuttani, toinen saattaa äänenpainoissa ja aiheenkäsittelyssä kuulla tuomion. Toisaalta kun ihminen pelkää tuomiota, hän saattaa helposti tuomita itse itsensä, ettei hänen tarvitsisikaan puhua niistä aiheista, joista ei halua puhua. Niin olen tehnyt itsekin ja havainnut, että kun uskaltaudun puhumaan avoimesti ongelmistani, joku aina joskus ymmärtää, mistä puhun ja he edelleen jatkavat kanssakäymistä kanssani. Voisi siis kuvitella, että kaikkinainen tuomio saattaa olla pitkälti oman mielen sisäistä. Pelot johtavat aina sisäisiin ristiriitoihin ja toisaalta saattavat nakertaa parisuhteen kivijalkaa.

Parisuhteet perustuvat luottamukselle, joten puhuminen on ensisijaisen tärkeää, siitäkin huolimatta, että toinen saattaa olla joistain asioista eri mieltä ja osa mielipiteistä saattaa olla vaikeasti nieltävissä. Siitä huolimatta usein mielipideasioissa jäädään vääntämään yhtä suurista kysymyksistä kuin onko Helkama polkupyörä vai kulkuneuvo. Jos näistä asioista saadaan niin suuri este suhteen ja avointen keskustelujen jatkumiselle, jättäjä löytää mitä todennäköisimmin itsensä samasta tilanteesta tulevissa ihmissuhteissaan. Toivottavaa tietysti olisi, että ihminen oppii ajan kanssa ilmaisemaan itseään, mutta myös ottamaan vastaan kritiikkiä, joka kohdistuu niin omaan persoonaan kuin mielipiteisiin. Parantamisen varaa on aina, mutta on eri asia, onko ihmisellä halua kehittyä paremmaksi.

Oma lukunsa on vielä se, että kaikki ihmiset eivät sittenkään ole toisilleen sopivat. Ehkä osaksi kyse on siitä, että ihmiset ovat lähtöisin hyvin erilaisista perhekulttuureista ja heidän arvokäsityksissään saattaa olla hienoisia, mutta merkittäviä eroja.