Minulla ei ole tietoa siitä, mistä isäni haaveile lapsena. Minulle on jäänyt myöhemmin mielikuva, että hän oli nuorempana urheilullisempi, hän saattoi haaveilla urheilijan urasta, ehkä hieman vapaammasta ja luovemmasta työstä. Hän oli hyvin vaitonainen unelmistaan ja ehkä siinä toisaalta oli yksi syy, miksi hänen oli niin vaikea niellä minun haaveitani ja suunnitelmiani. Kirjoittaminen kun ei ole mitään "oikeaa" työtä. Nämä arvot luonnollisesti tulevat jostain muualta kuin vain isältäni. Tietääkseni olen lähisuvussani ainoa, joka on kouluttautunut viestinnän alalle ja haaveillut pienestä asti kirjoittajan urasta. Taiteilu ja pohdiskelu ovat olleet turhaa ajankulua, kenties juuri ja juuri harrastukseksi kelpaavaa, mutta silti pelkkää haihattelua.

Kun ihminen etsii tarkoitusta elämälleen yksi hänen tukijaloistaan on se, että hänen on hyvä olla. Isääni ajatellen hän päätyi opiskelemaan insinööriksi, jatkoi siitä alalle, oli rakentamassa varastorakennuksia, siltoja, taloja, metroasemia, parkkipaikkoja ja ties mitä muuta. Hänen ammattitaitonsa kehittyi sitä mukaan kun hän työtä alalla teki, se oli työtä, jota hän loppupeleissä osasi. Silti hänestä paistoi vuosien varrella monta kertaa hänen väsymyksensä työhönsä. Hänestä tuli työnjohtaja ja hänen imagonsakin vaihtui "johtajaksi". Ehkä asemaan, josta hän haaveili, mutta joka ei ollut täysin häntä itseään. Raskas työ vaati raskaat huvit ja ajan myötä hänet saattoi tavata juomasta viinaa 21 tuntia vuorokaudessa. Päivän loput kolme tuntia menivät sammuneena, milloin millekin sohvalle tai sängylle. On vaikea kuvitella, miten raskasta hänen työnsä todellisuudessa oli ja kuinka paljon hänen kuluttava elämäntyylinsä tuohon työnteon raskauteen vaikutti.

Oliko rakennusalan työt niitä, joita hän halusi elämässään tehdä? Hän osaisi itse varmasti vastata. Otaksuisin vastaukseen kuuluvan ajatuksen siitä, että se on sitä, mitä hän osaa tehdä. Hän kuten meistä monet päätyvät työhön, koska ovat itselleen opiskelleet ammatin. Harvempi päätyy rakennustyömieheksi opiskeltuaan ekonomiksi tai rekkakuskiksi opiskeltuaan elokuvaohjaajaksi. Silti näinkin voi käydä. Keskustelin isäni selvinä hetkinä, hänen ilmaistessaan väsymystään useamman kerran hänen tulevaisuudestaan. Hän oli osoittanut jo nuorempana halukkuutta opettaa. Silti vuodet kierivät ja hän epäröi. Olisihan opettajaksi ryhtyminen vaatinut jälleen lisäkoulutusta ja hän tienasi ihan kohtuullisesti (vaikkakin myös rikollisesti). Yritin rohkaista häntä elämässään eteenpäin ja meitä oli varmasti muitakin, mutta isäni oli epävarma. Ehkä insinöörin, työnjohtajan ja yksityisyrittäjän työt olivat se maailma, jossa hän tunsi olonsa parhaaksi. Kaikki muu tuntui vieraalta, ellei pelottavalta. Hieman samanlaisia tunteita varmasti saattaa olla lautatarhan omistajilla tai kirjanpitäjillä kun heidän lapsensa osoittavatkin halukkuutta tehdä jotain luovaa. Se on perhekulttuurissa vierasta, eikä siihen niin helposti osata välttämättä suhtautua.

Omalla kohdallani uskalsin kertoa unelmistani ensimmäiseksi koulussa. Minuun oli kuitenkin juurtunut ja on edelleen juurtuneena syvä epävarmuus sitä kohtaan, miten todella suhtautuisin esimerkiksi julkisuuteen. Koulukiusattuna ajattelin, että julkisuus ja maine olisivat tapoja näyttää pystyvänsä johonkin. Silti kaikki julkisuus, maine ja kunnia vaikuttavat pikemmin isäni maailmalta. Se on minulle vieras ja pelottava. Siitä syystä unelmani jäivät polkemaan paikoilleen, jäin miettimään ja arvioimaan mahdollisuuksiani, taistelemaan itseni kanssa ja itseäni vastaan vuosikausiksi. Kuten isäni kohdalla, hän huomasi yhtäkkiä olevansa 45-vuotias ja hän oli edelleen samalla alalla, joka oli vienyt häneltä hitaasti terveyden ja unelmat. Vain pari vuotta myöhemmin hänen aikansa oli lopullisesti ohitse. Minä muistelen aikaa jolloin olin 18-vuotias ja ehkä pikemmin maineennälkäinen kuin tänä päivänä. Yhtäkkiä huomaan olevani 25-vuotias, pian 30-vuotias eikä aikaakaan kuin olen isäni ikäinen. Vuodet ja unelmat vierivät käsistä. Koulussa unelmiini suhtauduttiin vakavasti, mutta kotona niitä ei ymmärretty. Kun uneksin lisää minusta alkoi itseasiassa tuntua, että puhuin jatkuvasti unelmistani tekemättä niiden saavuttamiseksi mitään.

Ajauduin opiskelemaan kaupallista alaa, joka on kenties arvojeni ja unelmieni vastakohta. Isäni näki minussa välittömästi tulevan kirjanpitäjänsä kun äitini sanoi myöhemmin, ettei oikein ymmärtänyt ratkaisuani lähteä opiskelemaan alaa, johon en ollut koskaan aiemmin osoittanut mitään mielenkiintoa. Kuten sanoin, ajauduin opiskelemaan alaa ja olin vielä itse aluksi hyvinkin innostunut mahdollisuudesta opiskella. Onhan opiskelu melko tärkeää. Vuosi livahti nopeasti, enkä muista oppineeni paljoakaan. Vielä toinen ja kolmas vuosi livahtivat ennenkuin ymmärsin puhaltaa pelin poikki. Olin valinnut väärin. Koska kotikaupunkini ei tarjonnut juurikaan mahdollisuuksia opiskella unelmieni alaa tai edes harjoitella alan töitä jumiuduin pienen kaupungin harmaisiin syksyihin ja vetisiin keväisiin. Ajattelin koulutukseni keskeytettyäni, että mitä muuta ihmisellä tässä elämässä on kuin aikaa hukattavaksi. Kolme ja puoli vuotta opiskelemassa alaa, joka ei kiinnostanut pätkääkään. Jotain oppia siitä kuitenkin väistämättä sai: mitä, jos olisin valmistunut ja päätynyt alalle kolmeksi vuosikymmeneksi?

Omalla kohdallani koulutuksen päättymisellä, epämääräisellä haahuilulla, pohdinnalla ja uravalinnan vaikeudella on ollut seurauksensa. Olenko täysin syypää nykytilanteeseeni? Voin sanoa, että ainakin se on ollut minun valintani, mutta kuten useasti olen todennut: ehkei ihmisillä ole aina kykyä valita toisin. Ihmisten ajautuminen erilaisiin tilanteisiin riippuu toki heistä itsestään, mutta ulkopuolista painostusta on turha aliarvioida. Isäni arvojen alkuperää voi arvailla, osa on hänen tulkintaansa, mutta "kunnon työ" tuntuu edelleen olevan monen ihmisen huulilla. Esimerkkinä tästä työhaastatteluni noin puolentoista vuoden takaa. Hain kiinteistönvälittäjäksi ja haastattelija kysyi minulta todettuani järjestäneeni jo jotain vuosia tapahtumaa, että olenko joskus tehnyt "oikeitakin töitä".

Elämä on traagista ja kovaa, aika kuluu vauhdilla. Me vanhenemme ja läheisemme vanhenevat. Silti jotkin peruskysymykset liittyvät siihen, mitä mä me maan päällä teemme? Mikä on meidän tarkoituksemme täällä? Isääni en koskaan ajatellut työnjohtajana. Hänen rooliinsa kuului johtajuus ja se vaikutti jossain määrin meidän suhteeseemme kun hän asettui korkeammaksi auktoriteetiksi ilmaisemalla millainen elämä on hyvää, mikä työ on "kunnollista" ja mitä minun elämässäni pitäisi tehdä. Eikö meillä kaikilla ole sittenkään tasa-arvoiset oikeudet kertoa toisillemme näistä? On vaikea arvostaa maailmaa ja ihmisiä, joilla on osoittaa vain yksi elämäntapa ja ovi, josta kulkea. Isäni elämästä katosi mielikuvitus, haaveet. Valitettavasti tämä yhteiskunta tappaa monen ihmisen haaveet ja asettavat ihmisille päämääräksi olla tuottava osa sitä. Moniko ihminen on lopulta luopunut haaveistaan ja ajanmittaan unohtanut sen, mitä he elämältään todellisuudessa halusivat? Olen itse tasapainotellut vaakalaudalla tarpeeksi pitkään erilaisten arvojen sekamelskassa, että minulle haaveilua tärkeämpää on tehdä jotain, vaikka palkatta. Tekemisen mielekkyys on aivan toista kuin tehdä "vain jotain" elannoksi. Tämä tulisi huomioida myös koulutuksessa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kaikille tulisi antaa tasa-arvoisesti edes mahdollisuus opiskella alaa, jolle haluavat. Nykymallissa alaa opiskelevat käytännössä vain ne, jotka jo osaavat.