Elämme maailmassa, jossa kaikki ovat tavalla tai toisella ketjumaisesti sidoksissa toisiinsa. Muiden ihmisten puheet ja teot vaikuttavat meihin, kuten meidän sanamme ja tekomme vaikuttavat muihin. Emme kuitenkaan ole tietoisia siitä, miten syvästi kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Isäni kuoli sairaalassa. Hänen kuolemansa oli yllättävä ja äkillinen, joka johtui erilaisista tekijöistä. 1990-luvun alun lamavuosista sairaalan henkilökuntaa oli karsittu ja hänen leikkauksessaan mukana olleilla oli varmasti sekä kiire että suurempi paine suorittaa työ nopeasti alta. Kun häntä oltiin siirtämässä elvytykseen, hän alkoi yskiä ja hänen nielustaan vedettiin pois letku, jolla puhdistettiin hänen hengitysteitään. Isäni nielunpää kramppasi ja hän tukehtui. Isäni tiesi riskit, jotka leikkaukseenmenossa oli. Häntä oli pyydetty laihduttamaan 20-30 kiloa, mutta hän ei kyennyt siihen. Yksi merkittävä tekijä tähän kyvyttömyyteen oli varmasti se, ettei hän pystynyt hillitsemään alkoholinkäyttöään. Leikkauksessa tekijät summautuivat ja riskeistä huolimatta hän halusi eroon kovaäänisestä kuorsauksestaan. Hintana oli hänen oma kuolemansa.

Vaikka hän tuskin oli kenenkään leikkauksessa mukana olleen tuttu tai ystävä, toinen ihminen saattaa silti jättää pieniä palasia itsestään loppuelämäksi. Miten meistä kuhunkin vaikuttaisi se, että meidän käsillemme kuolisi henkilö, jota olemme hoitaneet? Tai miten hänen viimeiset sanansa vaikuttaisivat meihin? Luonnollisesti tilanne olisi erilainen, jos emme tuntisi kyseistä henkilöä, mutta kuvittelen mielessäni isäni leikkauksessa mukana olleen nukutuslääkärin, jolle isäni saattoi sanoa jotain, ehkä hyvin arkipäiväistä. Lääkäri saattoi mielessään ajatella yhtä ja sanoa toista, ehkä rauhoittaa isääni. Hetkeä myöhemmin isäni oli kuollut, riippumatta nukutuksesta. Kuoleman kanssa hyvin läheisesti tekemisissä olevat ihmiset varmasti ajanmittaan tottuvat siihen, että heidän käsilleen kuolee ihmisiä, mutta voi olla niinkin, että kun kysyisin joltain lääkäriltä tai häntä hoitaneet sairaanhoitajalta 10 vuotta kuoleman jälkeen isästäni, he muistaisivat hänet. Meistä jää aina jotain täysin vieraidenkin matkaan.

Tapasin isäni reilu viikko ennen leikkausta ja hän sanoi viimeisinä sanoinaan, että näkisimme parin viikon päästä kun hän on palannut leikkauksesta. Hänen sanansa jättivät minut odottavaan tilaan ja kun tieto kuolemasta tuli, hänen sanansa alkoivat elää. Olin kuitenkin jo jossain määrin tuttu sen asian kanssa, että jokainen meistä kuolee aikanaan. Jos olisin ollut 10-vuotias koko elämäni olisi täysin erilainen. Hän olisi lähtenyt minun elämästäni hyvin varhaisesta vaiheesta, hänen alkoholinkäyttönsä ja sotkeutumisensa kepulikonsteihin olisi jäänyt minulta kokematta. Äitini olisi saanut kasvattaa minut kenties paremmin keskittyen meidän hyvinvointiimme, eikä taisteluun isääni ja hänen vaikutustaan vastaan. Niin minä kuin äitini olisimme erilaisia ja lisäksi mielessäni saattaisi olla pysyvästi mielikuva isästäni sanomassa: "nähdään kahden viikon päästä" ja olisin edelleen odottavassa tilassa.

Tuollainen tilanne olisi meistä jokaiselle yksittäinen, mutta merkittävä hetki elämässämme. Toisessa elämäntilanteessa olisin saattanut jättää käsittelemättä isäni kuoleman ja hänen vaikutuksensa minuun. Kuolema on monille täysin käsittämätön asia ja erityisen käsittämättömäksi se tulee niinä hetkinä kun joku hyvin läheinen kuolee. Isäni oli valinnut elämänsä ja kuolemansa, joten hänen kuolemaansa ei voi pitää täysin käsittämättömänä. Sen sijaan kysymykset heräävät yleensä, jos ihminen kuolee nuorena, ennenkuin elämä on kunnolla edes alkanut. Vaikka kuolema on vain kuolema, riippumatta henkilöstä, hänen ulkonäöstään, ihonväristään, uskonnollisesta taustastaan tai iästään, meistä jokaisella on erilaiset odotukset elämältä ja meidän läheisiltämme. Toisen ihmisen kuolema merkitsee meille enemmän kuin toisen, samoin viimeiset sanat voivat joskus jäädä elämään, toisinaan taas ei. Miten syvästi sitten kunkin kuolema meihin vaikuttaa riippuu paljolti meidän valmiuksistamme ymmärtää elämää laidasta laitaan, syntymästä kuolemaan.

Läheisen kuolema voi olla hieman huono esimerkki siitä, miten ihmiset sanoineen ja tekoineen vaikuttaa meihin. Kuolema kun ei ole varsinaisesti teko, eivätkä viimeiset sanat ehkä ole niitä, jotka kaikkein radikaaleimmin vaikuttavat meidän elämäämme, elleivät ne sanat ole koko elämää eteenpäin kannattelevia ohjenuoria. Sen sijaan meidän mieliimme saattavat syöpyä ne ensimmäiset kerrat kun meitä kutsutaan läskeiksi, saatanan kakaroiksi tai tyhmiksi, joiden kannattaisi jättää ajattelu muille. Ensimmäinen kerta taitaa olla kaikissa asioissa hieman merkittävämpiä, mutta kun johonkin sanoihin tai tekoihin alkaa tottua, se muovaa koko ihmisen käsitystä maailmasta ja elämän lainalaisuuksista. Sanojen toistuessa me alamme uskoa niihin ja meistä tulee läskejä, saatanan kakaroita ja tyhmiä. Vielä syvemmin tuo usko juurtuu meihin, jos noihin sanoihin alkaa liittyä tekoja, jotka eivät satuta ainoastaan meitä henkisesti, vaan myös fyysisesti. Toisinaan taas meille opetetaan, miten rakkaita me olemme, mutta noita sanoja seuraavat melko pian lyönnit. Sanojen ja tekojen ristiriita jättää meidät epätietoisuuden tilaan.

Meidän on lisäksi huomattavasti helpompaa miettiä asioita näin päin: mitä joku toinen on tehtnyt meille, miten hänen tekonsa ovat vaikuttaneet minuun. Omasta puolestamme voimme sentään puhua ja kertoa, mitä ja miten. Kun nämä sanat ja teot ovat vaikuttaneet meihin, muovanneet meidän käsitystämme maailmasta ja elämästä, me reagoimme niiden oivallusten ja oppien pohjalta. Emme ole yhtä tietoisia siitä, miten me vaikutamme muihin kuin miten muut vaikuttavat meihin. Meistä saattaa tarttua muihin ihmisiin jotain, mitä emme ainakaan tietoisesti haluaisi tartuttaa tai toisaalta meistä saattaa tarttua heihin paljon enemmän hyvää kuin itsestämme koskaan uskoisimme.