Kaksi ihmistä voi käydä keskenään yhtä veristä sotaa kuin kansakunnat. Islamilaisen ja kristillisen maailman välissä on niin suuri kulttuurinen halkeama, että ajattelumaailmat eivät välttämättä koskaan kohtaa. Sama pätee teisteihin (Jumalan olemassaoloon uskoviin) ja ateisteihin (ihmisiin, joille ajatus jumalten olemassaolosta on käsittämätön). Heidän logiikkansa toimii niin eri tavalla, että he eivät välttämättä kovin helposti löydä mitään yhteistä keskenään puhuessaan uskonnosta. Siinä missä islamilaisen ja kristillisen maailman erottaja on niissä vallitseva maailmankatsomus, toiminta- ja ajattelutapa, jota voidaan kutsua kulttuuriksi. Samaiset erot ovat löydettävissä kun tarkastellaan yksittäistä muslimia, kristittyä tai ateistia.

Me ammennamme itseemme ympäristöstämme malleja, jonka mukaan ajattelemme ja toimimme. Arabimaailmassa tällainen tapa on Mekkaan päin kääntyminen rukoillessa tiettyinä ajankohtina päivän kuluessa. Se ei ole tapa, jonka me omaksuisimme ilman ympärillä olevaa kulttuuria. Samoin meille saattaa kehittyä tietty järjestys, jonka mukaan pesemme vaatteet: likaiset kerätään likapyykkikoriin, kun niitä on tiettyyn rajaan ne lajitellaan ja pistetään pesukoneeseen, valitaan ohjelma pyykin lajin mukaan ja kun pesu on suoritettu ne ripustetaan kuivumaan tietyllä tavalla. Näiden kaavojen ohi ihmisen on vaikea ymmärtää sitä, että joku itseasiassa saattaa pistää likaiset vaatteet suoraan pyykkikoneeseen, käyttää aina samaa ohjelmaa ja ripustaa vähän tilanteen mukaan sisälle tai ulos, narulle tai henkariin. Kulttuurien välisen konfliktin voi havaita mm. siinä, että ihmiselle tulee tarve sanoa, miten asiat pitäisi oikeasti tehdä. Tai kun puhutaan islamista ja kristinuskosta, ihmisellä saattaa olla tarve joskus sanoa, miten toisen ihmisen pitäisi oikeasti uskoa.

Meidän oma henkilökohtainen kulttuurimme voi olla hyvin ahdasmielinen. Useat pienemmän kristilliset lahkot ja fundamentalisti-islamistit saattavat olla hyvin kapeakatseisia ja aggressiivisia. Niissä uskotaan vain yhteen tekemisentapaan ja pyykki on silloin pestävä nimenomaisesti sillä tavalla kuin heidän kulttuurissaan on tapana. Valitettavasti minulla on ollut epäonnea, koska en ole koskaan päästänyt kotiini siivoushullua neurootikkoa. Hänen tekemisentapansa eroaisi siinä määrin omastani, että haluaisin nähdä, miten hän käyttäytyisi nähdessään minun maailmani järjestyksen. Olisiko hänellä tarve pyytämättä kuurata asuntoni lattiasta kattoon ja valistaisiko hän minua siitä, miten moppia käytetään, kuinka pyykki lajitellaan, miten huonekalut tulisi sijoittaa tai kuinka usein tiskit tulisi pestä. Haluaisiko hän tuhota minun järjestykseni ja asettaa tilalle omansa?

Silti meidän pitäisi kyetä yhteiseloon. Ei meidän tarvitse siivoushullun kanssa naimisiin mennä, vaikka jotkut kenties menevät. Kristityn ei tarvitse mennä naimisiin muslimin kanssa tai päinvastoin, mutta mitä ihmettä meistä kenelläkään on hävittävää, jos joku toinen haluaa? Sille kun emme voi mitään, että kaikki ihmiset eivät siivoa/usko samalla tavalla kuin me. Emme pysty muovaamaan maailmasta sellaista kuin haluamme, vaan tuhoamme toisenlaisia kulttuureja, maailmoja, järjestyksiä ja ajattelutapoja vain saadaksemme ympärillemme omamme. Jos tämä ei ole itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä niin mikä on?

Minä itse olen perheeni pienoiskoossa. Perheeni on opettanut minulle tiettyjä ajattelu- ja toimintamalleja, minä kuulun perheeni kulttuuriin. Vaikka perheessäni on kristittyjä ja alkoholisteja, se ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen meistä ajattelisi täydellisen samalla tavalla. Minusta on tullut ateisti ja absolutisti, mutta silti olen säilyttänyt tietyt mallit. Perheeni taas on osa suomalaista kulttuuria, joka on ajansaatossa muovautunut sekin kristilliseksi. Perheeni on Suomi pienoiskoossa. Suomi puolestaan on osa vielä laajempaa kokonaisuutta. Jotta kokonaisuutta ymmärtäisi yhtään paremmin, on ymmärrettävä aivan ensimmäiseksi, että meissä itsessämme on osa maailmaa. Vaikka voin kutsua itseäni ateistiksi ja kodinhoitoasioissa kohtuullisen vapaamieliseksi, niin silti olen kasvanut kristilliseen kulttuuriin, enkä voi sanoa, etteikö hohtavan puhdas lattia ja pölytön huoneilma tuntuisi hyvältä. Onkin vain kyse siitä, mitä me haluamme itsestämme tunnistaa ja minkä kenties itsellemme vaikeiden ominaisuuksiemme kykenemme tunnustamaan. Kun tosiasiat taistelevat keskenään itsessämme, se taistelu alkaa näkyä myös ulospäin.

Ennen kuin todella menetin uskoni, vaikka kutsuin itseäni jo melko pitkään ateistiksi, tietyt faktat itsessäni aiheuttivat ongelmia. Olin ateisti, joka rukoili, jota uskovaisten (uskonnosta riippumaton) kulttuuri sapetti ja päädyin aina tulenpalaviin väittelyihin. Melko pitkällisen taistelun jälkeen ymmärsin ristiriidan itsessäni, rukoilevana ateistina ja samaan aikaan kristittyä maailmaa vastaan taistelevana kapinallisena. Ristiriitojen ymmärtämisen jälkeen tosiasioista tuli tosiasioita ilman positiivisia tai negatiivisia etuliitteitä. Ihmisistä tuli ennenkaikkea ihmisiä, eikä minun maailmaani, totuuttani tai kulttuuriani uhkaavia tekijöitä. Kristitystä ja muslimista tuli minun veljeni. Osa heistä valitettavasti ei pidä minua veljenään ja näen, miten asiat heidän sisällään, heidän kulttuurissaan taistelevat tosiasioita vastaan. Minä olen väärä ihminen avaamaan heidän silmänsä, sillä se heidän on tehtävä ihan itse.

Kulttuureja on yhtä monta kuin on ihmisiä maapallolla. Me elämme, uskomme ja ajattelemme sittenkin hyvin värikkäästi eri tavoin. Saatamme kuvitella tuntevamme itsemme tai perheemme, lähimmät ihmiset elämässämme. Mutta kulttuurien välissä on sanaton kuilu, jota olen jossain toisessa yhteydessä kutsunut vaikenemisen salaliitoksi. Me emme kerro itsestämme kaikille ihmisille aivan kaikkea, meidän aikammekaan ei riittäisi siihen ja toisaalta se vaatisi meiltä absoluuttista avoimuutta ja rehellisyyttä, eri toten itsellemme. Senkin oppiminen, että kykenee olemaan itselle brutaalin avoin ja rehellinen saattaa kestää kahden ihmisen eliniän, aikamme loppuu kesken. Vaikenemme negatiiviset puolet, ristiriitaisuutemme, epävarmuutemme ja kenties traumamme itseltämme, samalla vaikenemme ne perheeltämme. Olemme vieraita itsellemme ja perheellemme, samoin meidän perheenjäsenemme ovat silloin vieraita meille.

Uskonnollisissa seurakunnissa tilanne on lopultaan sama. Me olemme oppineet puhumaan tietyllä tavalla, joten meidän on vaikeakin ymmärtää omaa ääntämme siellä joukossa. Ensin pitäisi kyetä ymmärtämään itseään ja sen jälkeen puhuttava seurakunnassa brutaalisti totta. Kuinka monessa seurakunnassa seurakunnan jäsen on koskaan sanonut: "uskon Jumalaan, koska vanhempani eivät uskoneet, he löivät minua ja aloin kapinoida. Rippikoulussa minun oli hyvä olla ja en ehkä alkanut ihan humauksessa uskoa Jumalaan, mutta halusin kuulua joukkoon ja tuntea Jumalan sillä tavalla kuin jotkut ihmiset sanoivat tuntevansa. Yhtenä yönä heräsin. Näin unta, että Jeesus ojensi kätensä minua kohti ja tartuin siihen. Olin tavannut Jeesuksen ja Jeesuksesta tuli minulle täyttä totta, herättyäni kuvittelin näkeväni valoa ja tulkitsin sen enkeliksi. Ristin käteni ja rukoilin. Lopulta tiedän vain kuvitelleeni koko jutun, mutta haluan uskoa ja kuulua joukkoon." Moniko muslimi on korvannut epäuskonsa henkilökohtaisella valinnalla räjäyttää itsensä ja siinä mukana parikymmentä muiden mielestä vääräuskoista? Tuolla valinnallahan fundamentalistisessa islamissa uskotaan ansaittavan paikka taivaassa, joten varsin viisas päätös epävarmalta ihmiseltä.