Uskonnollisuus on muuttanut aika rajusti muotoaan ihmiskunnan viimeisten vuosituhansien aikana. Osaksi sen muutoksen taustalla on ollut kaupungistuminen, toisaalta kielen kehittyminen kirjoitettavaan muotoon, ihmisen ajattelun kehitys ja teknologinen kehitys.

Ihmiset ovat kulkeneet pois luonnosta, jossa ennen asuivat täydessä sopusoinnussa muiden elävien olentojen kanssa. Luonto tarjosi ihmisille toki suojan ja ravinnon lisäksi vaaroja, mutta ihmisen maailmankuva salli sen. Ihminen oli luonnollisessa suhteessa itseensä ja ympäröivään luontoon. Vaikka monet voivat ajatella, että ihminen oli primitiivinen tai kehittymätön noihin aikoihin, niin itseasiassa anglikaanikristitty uskonnontutkija E.E.Evans-Pritchard on todennut, etteivät nämä meidän, länsimaalaisten kannalta primitiiviset ihmiset ole yhtään sen kehittymättömämiä tai rationaaliseen ajatteluun kykeneviä kuin aikansa (1900-luvun puolivälin) maanmiehensä. Primitiivisyys on meidän kokemuksemme kulttuurista, jota emme enää ymmärrä.

Kun länsimaalainen leimaa jonkin kansan primitiiviseksi tai barbaariseksi, hänen koko asenteensa nojaa pitkälti tietämättömyyteen tai leimaamansa kulttuurin ymmärtämättömyyteen. Onko länsimainen ihminen ollut jokaisessa kehitysvaiheessaan jotenkin edellä primitiivejä, jotka eivät ehkä elä aina sovussa keskenään, mutta jotka eivät ole lahdanneet kansoja heidän uskomustensa tai "rotunsa" vuoksi? Länsimaalaisesta ihmisestä on kehittynyt kaiken kehityksen myötä hyvin voimakkaasti rationaalinen, järkeensä luottava ihminen. Erilaiset teoriat ja selitykset suorastaan pursuavat kulttuurista, eikä minkäänlaista epävarmuutta tai selittämättömyyttä enää hyväksytä. Pikemmin uudempien uskontojen (kristinusko ja islam) myötä on kehittynyt asenne: kaikelle pitää olla selitys, jos jokin vaikuttaa selittämättömältä, keksitään sille selitys. Samalla tavalla esimerkiksi Karl Marxin teoriat on selitetty ja siitä tehtiin tiukasti, uskonnolliseksi luokiteltava oppi, jolla on lopulta hyvin vähän tekemistä Marxin teorioiden kanssa. Yhtälailla selityksiä ovat vääntäneet keskiajan kristityt, jotka ovat oikeuttaneet inkvisition eli uskonpuhdistukset ja noitavainot.

Rationaalinen ihminen ei enää luota henkeen, henkisyyteen, luontoon ja ihmisyyteen. Hänen tekojaan määräävät erilaiset selitysmallit ja opit, joiden mukaan on toimittava. Taustalla lienee pelko, että olemassaololta putoaa pohja, jos ei ole varmuutta asioista. Onkin huomattava, miten erilaisia ovat esimerkiksi muslimit tai kristityt, jotka luottavat edes jossain määrin siihen, että elämä kantaa, tapahtui mitä tahansa. Heidän uskonsa (järkensä) ei ole ylin auktoriteetti, eivätkä he huutele suureen ääneen omaa totuuttaan. Ehkä hekin voivat olla väärässä, kuten ne uskontoverinsa, jotka ovat heidän mielestään menneet liian pitkälle. Oman totuutens akyseenalaistaminen on lähes pakollista voidakseen ylipäätään sanoa mitään toisten totuuksista. Totuuden kyseenalaistava kristitty tai muslimi voi olla hengellinen, henkinen ja humaani ihminen.

Perimmiltään ihmisen olemassaolo ei ole mitenkään stabiili. Ihminenkään ei ole ikuisesti samanlainen. Kahdentuhannen vuoden takainen ihminen oli varmasti psyykeltään hyvin erilainen. Hänen arvonsa, kulttuurinsa, tapansa nähdä itsensä, muut ja ympäröivä todellisuus oli täysin toista kuin nykyihmisen. Eikä meitä lopulta välttämättä auttaisi sekään, että hyppäisimme jotenkin 2000 vuotta ajassa taaksepäin ymmärtääksemme sen aikaista ihmistä paremmin. Se ihminen olisi meille vieras, ehkä välimuoto siitä viidakossa elävästä "primitiivistä", joka valelee itseensä elefantin virtsaa muuttuakseen näkymättömäksi. Kestäisi vuosia, jotta alkaisimme ymmärtää kielen ja erilaisten merkitysten kautta, mistä tuon ajan ihmisessä ja hänen uskossaan on lopulta kysymys. Ihmisen ja uskontojen historiaa ymmärtääksemme ehkä suurin kysymys olisi kuitenkin se, miten meidän tulisi ymmärtää näiden esi-isiemme käsityksiä "voimasta" kaiken takana. On selvää, että 2000 vuotta sitten uskottiin Jumalaan/jumaliin, mutta millaisiin tarkalleen ja mahdollisesti mistä syistä. Sen sijaan primitiiviset esi-isämme eivät ole uskoneet samassa mielessä jumaliin.

Onko maailma ja ihminen muuttunut todella niin paljon? Toisaalta on ja toisaalta ei. On varmasti vaikea tästä käsin ymmärtää sitä, miten moderni ihminen antiikin Kreikan filosofi oli. Siinä missä monoteismi, teknologia ja taloudellinen kehitys ovat vieneet ihmistä yhteen suuntaan, meillä olisi edelleen paljon opittavaa antiikin viisailta. Vaikka hekin olivat kotoisin kaupungistuneesta valtiosta, heidän ymmärryksensä oli hyvin tätä päivää. Jo yli 500 vuotta ennen Kristuksen syntymää kaksi kreikkalaista luonnonfilosofia esittivät ajatuksen,  että kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu on luonnollinen selitys - jumalia ja yliluonnollisia selityksiä ei tarvita. Heidän mukaansa jumalat ovat ihmisten keksimiä selityksiä luonnolliselle ilmiölle. Hyvin tuttu ajatusnykypäivän tiedemaailmasta, jonka senkin sanotaan nojaavan järkeen. Ehkä tiede saa nojata järkeen luvan kanssa, mutta toisaalta luonnonfilosofin ajatukset saattavat olla yhtälailla henkisiä ja hengellisiä. Heidän tapansa tulkita todellisuutta on jälleen kerran täysin erilainen kuin ihmisen, joka uskoo jumalten olemassaoloon. Aikahyppäys olisi jälleen tarpeen, jotta voitaisiin ymmärtää antiikin kreikkalaisen motiiveja, miten hän on päätynyt ajatukseen, ettei hänen uskontonsa jumalia tarvita.