Yksi elämän suurimmista mysteereistä, jota en ole tähän päivään osannut ratkaista on rakkaus: mistä se tulee, kehen se iskee, miksi se iskee ja onko sen aina loputtava johonkin. On totta, että me ihmiset olemme erilaisia, niin ulkonäöltämme kuin luonteeltamme ja on totta, että me olemme jatkuvassa muutoksessa, vaikka emme sitä haluaisi. Elämä muovaa meitä, osa ihmisistä on valmiita elämään ja muuttumaan varten ja osalle jatkuva muutos, elämä itsessään tuottaa jatkuvia ongelmia. On ihmeellistä, miten ihmiset silti voivat löytää toisen ihmisen epätodennäköisissäkin tilanteissa.

Haluaisin uskoa rakkauteen ensisilmäyksellä ja moniin muihin juttuihin, joita elokuvissa ja romanttisissa kirjoissa tapahtuu. Sen verran realisti olen, että minun on pakko suhteuttaa mielessäni asioita. Vaikka ihmiset saattavat kiintyä toisiinsa heti ensisilmäyksellä, tuntea kenties muutakin kuin seksuaalista vetoa toista kohtaan, tutustuminen vie aikaa ja kenties rakkauden, yhdessä kehittymisen ydin on siinä, että toiselle ihmiselle antaa aikaa. Ilman ajan uhraamista toiselle kaksi ihmistä ei koskaan voi tutustua ja edetä mihinkään suuntaan. Kuinka paljon tuota aikaa on valmis uhraamaan on suoraan verrannollinen siihen, miten syvä suhteesta voi kehittyä. Toisaalta ihmisten ei tarvitse olla kiinnostuneita toisistaan heti ensimmäisestä minuutista. Maailma kantaa päällään myös tarinoita, joissa ensimmäinen tapaaminen on ollut suoranainen katastrofi. Siinä missä jotkut kohtaavat baarissa ystävällisissä merkeissä ja flirttaillen, toiset rakkaustarinat alkavat sanoilla: "haista kusipää vittu!"

Me ihmiset emme aina tiedä, missä vaiheessa omaa kehitystämme olemme ja mihin meillä on matka. Olemme keskeneräisiä ulkonäöltämme, persoonallisuudeltamme, vastaanottamaan tiettyjä asioita, olemme myös seksuaalisesti keskeneräisiä. Miten selittää ne rakkaustarinat, joissa alunperin pari on ollut joko eri sukupuolta tai samaa sukupuolta, mutta ajansaatossa toinen onkin löytänyt omansa siitä toisesta sukupuolesta? Miten selittää se, että viehkeimmät naiset tai komeimmat miehet voivat päätyä yhteen lopulta täysin eri tyylisen ihmisen kanssa, vaikka heillä olisi alunperin ollut aivan omaa ulkoista olemustaan  ja harrastuksiaan vastaava kumppani? Sen sijaan on helpompaa selittää se, miksi kaksi eri näköistä ihmistä alkaa kenties hiljalleen muistuttaa aina enemmän ja enemmän toisiaan niin ulkoiselta olemukseltaan kuin vaikkapa harrasteiltaan.

Olen itse kasvanut kodissa ja suvussa, jossa parit ovat löytäneet toisensa ja kokeneet myöhemmin enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Omat vanhempani erosivat, eikä kumpikaan heistä kumpikaan ollut  eron jälkeen valmis tasapainoiseen suhteeseen. Joissain avioliitoissa eroa on seurannut kuolemantapaus, toisissa taas suhde on viety loppuun, hampaat irvessä kuolemaan asti. Vaikka onnea noissa suhteissa on ollut vaikea nähdä ja fyysinen kosketus sekä hellyys ovat jotakuinkin jokaisesta näkemästäni suhteesta puuttuneet, se samainen läheisyys on pitänyt parit yhdessä. Onkin ristiriitaista, miten kaikista riidoistaan ja ongelmistaan huolimatta toiset parit pysyvät yhdessä. Toisissa pareissa taas läheisyyden- tai hellyydenpuute saattaa johtaa toisen tai molemmat hakemaan sitä muualta. Onko täysin mahdotonta, että ihmiset pysyisivät toisilleen läheisinä ja hellinä vuosikymmeniä? Onko toiveajattelua, että ihmiset pystyisivät kaikista ongelmistaan, ristiriitaisuuksistaan, riidoistaan, suuristakin pettymyksistä huolimatta elämään keskenään ja rakastamaan toisiaan kaikesta huolimatta?

Uskon siihen, ettei mikään ole mahdotonta. Se, miten parisuhteet syntyvät ja muuttuvat, miten ihmiset kasvavat ja uusiutuvat on kelpo todistusaineistoa. Toki on olemassa suhteita laidasta laitaan, todistusaineistoa on myös vastaan ja on kenties isompien pettymysten jälkeen helpompi heittää ns. kirves kaivoon, kyynistyä ja hokea mieluummin viettävänsä loppuelämän yksin kuin palaavansa parisuhdehelvettiin. Niin toiveisiin kuin pelkoihin on järkeviä, selitettävissä olevia syitä. Molemmat ovat varteenotettavia vaihtoehtoja, mutta maailmassa, jossa itsessään on jo tarpeeksi ongelmia ja vaikeuksia, usko rakkauteen on tärkeää.

Elämässä ja rakkaudessa vallitsee pakottomasti tasapaino. Tasapaino horjuu kun ihmiset pakottavat asioita toimimaan haluamallaan tavalla, vaikka asiat soljuvat useimmiten hyvin niiden soljuessa omalla painollaan, luonnostaan. Ehkä ne suurimmat rakkaustarinat syntyvät tuosta pakottomuudesta (rentoudesta) ja ihmisten halusta antaa toiselle ihmiselle aikaansa, kaikista erimielisyyksistä ja epätodennäköisyyksistä huolimatta.