Teollistuminen johtui osaltaan ihmisen mielenkiinnosta, mielikuvituksesta, halusta luoda uutta ja muuttaa maailmaa enemmän mieleisekseen. Samalla ihmisestä alkoi tulla enemmän ja enemmän koneiden orjia ja he etääntyivät hiljalleen maaseutujen rauhasta hektiseen kaupunkielämään, josta puuttuu täysin luonnon tasapaino, kosketus elämään vähänkään sellaisena kuin se aiemmin tunnettiin. Eri tieteenalat kehittyivät tämän kehityksen rinnalla.

Uskontoihin ja uskovaan ihmiseen on kiinnitetty myös tieteellisesti huomiota viimeisen puolentoista vuosisadan ajan. Keskustelu ja pohdinta ovat johtaneet moniin oivalluksiin, mutta aivan ensimmäiseksi on herännyt mm. kysymys: mitä on uskonto? Tieteilijät ovat joutuneet aivan ensimmäiseksi selittämään käsitettä ja kun käsite on selvinnyt, he ovat joutuneet selvittämään seuraavan käsitteen merkitystä tai kenties keksimään omia käsitteitään. Lopulta uskontotieteeksi muodostunut ala on täynnä käsitteitä, joita ymmärtääkseen on kahlattava läpi uskontotieteelliset teoriat, ja tietääkseen kenen varpaille astuu tai kuka kääntyy haudassaan kun esittää omanaan jonkun toisen teorian.

Länsimainen maailma on fiksautunut nimiin ja saavutuksiin, joka toisaalta johtanut varmasti siihenkin, että osa tieteilijöistä (tai ylipäätään ihmisistä) haluaa tehdä nimeään tunnetuksi, he haluavat jättää jotain itsestään jälkipolville. Kukapa ei haluaisi? Mutta teoriaviidakossa tulee väkisin mieleen, että auttaako tämä käsitehelvetti ihmisiä oivaltamaan asioita maalaisjärjellä? Ymmärtävätkö tieteilijät toisiaan ja muita ihmisiä paremmin tieteellisiä käsitteitä käyttäen tai olisiko siitä jotain apua, että lähes snobbailulta tuntuvasta tiedekielestä pyrittäisiin vähitellen eroon?

Yksi jännittävä huomio uskontotieteestä: tutkimusta ei tehdä vain tiedeyhteisölle eikä sitä tehdä vain itselle, vaan myös tutkittavalle yhteisölle. Kun tutkimuksen tekijä, tässä tapauksessa uskontotieteilijä on tieteellisen projektinsa päätöksessä, hän antaa tutkimuksensa professorien ja tiedeyhteisön käsiin. He joko hyväksyvät sen tai eivät hyväksy. Tässä sivussa hän antaa tutkimuksen myös pienen kylän lestadiolais-isälle tai tiibetiläispakolaiselle luettavaksi. Heidänkö pitäisi vähääkään uskontotieteestä ja tieteellisestä käsitteistöstä tietämättöminä ymmärtää, mitä heistä sanotaan. Eli kenelle tarkalleen nämä tutkimukset ovat, kuka siitä hyötyy, että tutkimuksissa käytetään muutakin kuin hyvää suomenkieltä?

Lopulta uskonto ja uskomukset koskettavat meitä kaikkia. Yliopistojen kirjastoista löytyy paljon mielenkiintoista luettavaa, mutta kirjoittajat on opetettu kirjoittamaan tavalla, jota voisi luonnehtia vähemmän lukijaystävälliseksi. Ikäänkuin olisi jotenkin pahasta, että tieteilijöiden kirjoista saisi joku muukin selvää kuin muut tieteilijät. Populaarikirjallisuus toki on joidenkin mielestä huono asia, mutta sehän vain tarkoittaa, että niitä kirjoja lukee useampi ja yhä useampi saattaa ymmärtää lukemaansa.