Ihmiset ovat tavattoman tietämätön eläinlaji. Vaikka olemme itsemme "luomakunnan" kruunuksi tituleeranneet kekseliäisyytemme vuoksi niin itseasiassa meidät erottaa eläimestä tietoisuutemme. Apinat keksivät erilaisia työkaluja rikkoakseen pähkinöitä, niinhän mekin olemme keksineet historiassa hitaasti ja varmasti kaikenlaisia asioita. Silti vain ihminen (on ainakin tiettävästi) ainoa laji, joka pystyy tiedostamaan motiivinsa, tekonsa ja niiden seuraukset. Tiedostaminen ei kuitenkaan ole ihmisellekään päivänselvä asia.

Meidän on helpompi tarkkailla ympärillämme olevia ihmisiä, heidän tekojaan ja tarvittaessa osoittelemaan heidän heikkouksiaan. Omia heikkouksiamme kohtaan meillä sen sijaan saattaa olla hyvin moninainen suhtautuminen. Toisaalta ne tekevät meistä haavoittuvan, häpeilevän ja siksi mieluummin peittelemme heikkouksiamme kuin avaudumme niistä. Toisaalta heikkouksistamme saattaa tulla meille itsellemme ikäänkuin keino julkiseen itseruoskintaan. Olemme yksinkertaisesti niin huonoja, että ainoa sopiva miljöö meidän kaltaisillemme voi olla tuttu ja turvallinen baaritiski tai ainakin kaukana muista ihmisistä. Moninaiseksi ja monikasvoiseksi heikkoutemme kuitenkin tekee se, että vaikka tuo häpeällisyys ja virheemme ovat meissä itsessämme, me olemme kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Vaikutamme toinen toisiimme ja arvotamme itseämme, niitä toisia ja ylipäätään maailmaa. Saatamme edelleen puhua julkisesti muiden virheistä, vaikka ruoskisimme samaan aikaan itseämme. Toisaalta voimme tukeutua muihin ihmisiin kun olemme niin huonoja, niin joku muu ehkä voisi pitää meistä huolta ja antaa hieman hellyyttä tällaiselle mitättömälle paskiaiselle kuin minä.

Jokaiselle ihmisellä on omat heikkoutensa. Toiset pystyvät puhumaan niistä avoimemmin, toiset sulkevat kaiken itselleen häpeällisen ja vaikean. Voidaan hyvin ajatella, että mitä niistä asioista puhuminen auttaa. Se on aiheellinen kysymys, koska me ihmiset olemme niin tottuneita vaikenemaan vaikeat asiat. Jos joku niistä puhuu, ihminen saatetaan leimata tyhmäksi tai hulluksi, sellaisen ihmisen kanssa ei haluta olla tekemisissä. Pelko ja sille vallan antaminen johtaa siihen, että minä en jatkossakaan puhua asiasta, joka koskettaa kenties yhdeksää prosenttia koko maapallon asukkaista, ja kun minä vaikenen, se muukin osa vaikenee. Toisaalta taas se saattaa johtaa siihen, että kun en puhu niin ne kanssaihmiset, joille puhun vaikenevat omista heikkouksistaan ja vaikeuksistaan, jotka ovat erilaisia kuin minun. Vaikeuksista, jotka koskettavat 22:ta prosenttia maailman asukkaista. Näin lopulta vaikeneminen ylläpitää vaikenemista ja pelkoa sen takana.

Yksi selvä syy näihin pelkoihin on hitaasti ja varmasti ihmiskuntaan juurtunut tuomitseva asenne. Jos jokaisella ihmisellä olisi valta ja oikeus tuomita muita ihmisiä rangaistuksiin, luultavasti maapallo ei olisi alkuunkaan niin ylikansoitettu kuin se tänä päivänä on. Saisimme itseasiassa elää varsin väljästi ja rauhallisesti keräämällä marjoja, metsästämällä karhuja ja kalastamalla kaloja puhtaasta merestä. Tuomiolla on pitkät juuret ja nimenomaan tähän vaikenemiseen se vaikuttaa perinpohjaisesti. Länsimaiseen moraaliin rajusti vaikuttaneen kristinuskon kannalta erityisesti seksuaalisuuteen liittyvät asiat tuomitaan välittömästi: homoseksuaalisuus ja masturbaatio ovat aivan ensimmäisiä tuomittavia käyttäytymisen muotoja. Tuomioon liittyy hyvin usein kaksinaismoralismin mahdollisuus. Kristitty, joka tuomitsee homoseksuaalisuuden ja masturbaation torjuu itsestään hyvin mielellään tällaiset piirteet, mutta seksi saattaa silti nakertaa ihmisen kuin ihmisen mieltä, jopa tuomitsevan kristityn. Miten siis suhtautua homoseksuaalisuuden ja masturbaation tuomitsevaan ihmiseen, joka itse vastaavasti käyttää prostituoitujen palveluja tai on pedofiili? Luultavasti kyseisellä ihmisellä on itselleen hyvä perustelu toimia tavallaan, mutta tuomio on kaksiteräinen miekka, ja joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu.

Tuomitseminen ei auta meitä ymmärtämään itseämme eikä siksi kanssaihmisiämmekään. Meillä on toinen ongelma liittyen tuomitsemiseen ja erityisesti sen viholliseen, hyväksyntään. Koska käsitteet eivät ole täydellisiä, me usein tulkitsemme sanan siinä merkityksessä, joka on meille ilmeisin ja helpoin. Hyväksyminen onkin meille usein absoluuttinen sana, samoin kuin tuomio on ymmärrettävä absoluuttisena eli, jos homoseksuaalisuus on tuomittavaa niin se on sitä kaikissa olosuhteissa ja miltä tahansa näkökulmasta katsottuna. Vastaavasti hyväksyntä kattaa kaiken. Eli me joko hyväksymme homoseksuaalisuuden tai sitten emme; joko hyväksymme pedofilian tai sitten emme. Silti me harvemmin ajattelemme asiaa itse homoseksuaalin tai pedofiilin kannalta, millä tavalla tuomitseminen auttaa tai helpottaa asioista puhumista, ihmisten ymmärtämistä tai ongelmien ratkaisua? Hyväksymällä piirteet ihmisissä ja meidän yhteiskunnassamme, voimme edes pysyä avoimena noille asioille ja koettaa ymmärtää, mikä on johtanut ihmisten hyvin erilaiseen käyttäytymiseen.

Ihmisillä on kuitenkin hyvin erilaiset valmiudet hypätä pois tästä tuomion ja hyväksynnän kehästä. Kulttuurissamme on niin pitkään arvotettu asioita ja jätetty vähemmälle huomiolle ihminen. Tämä on johtanut niin yksilön kuin kulttuurin itsetiedostamisen torjuntaan. Lopulta päämäärästä on tullut meille huomattavasti tärkeämpi asia kuin motiiveistamme tehdä matkaa, tavoistamme tehdä sitä tai reitistä, jota kuljemme. Näin ollen näemme aina lopputuloksen kuin ihmisen lihotessa. Näemme pinnan ja voimme osoittaa sormella "kauhea läski", mutta emme sitä kautta opi tuntemaan kyseistä ihmistä, emme ehkä haluakaan. Emme tiedä kuka hän on tai miksi hän on lihonnut. Emmekä halua edes ajatella mahdollisuutta, että jonain päivänä me saatamme sairastua ja me lihomme kahta suuremmaksi. Mitä sitten?