Ihmisen minuudesta puhutaan aika vähän uskontojen tai ylipäätään uskon yhteydessä. Silti ihminen alkaa syntymänsä jälkeen omaksua tiettyjä erilaisia kommunikaatiojärjestelmiä, joista osalla on suora vaikutus häneen itseensä. Pienen vauvan itkun voi kuvitella olevan ensimmäisiä järjestelmiä, joiden on tarkoitus viestiä ulkomaailmalle jotain. Ihmisen minuus rakentuu viestinnän ja kokemusten avulla. Kokemukset ja meidän sisäistämämme oppi (logiikka) voi vaihdella hyvinkin voimakkaasti. Meidän tapamme viestiä, kokea ja tulkita tekevät meistä yksilöitä ja periaatteessa on aivan mahdollista, ettemme usko Jumalaan, jumaliin, UFOihin, omaan riittämättömyyteemme, kuolemanjälkeiseen elämään ja niin edelleen. Jokainen uskoo tavallaan.

Yksilöllisyytemme voidaankin liittää helpommin puheeseen minuudesta. Vaikka minuuden ja uskon(non) yhteydestä niin paljoa olekaan yleisesti puhuttu, silti meillä on selkeitä ja yksinkertaisia esimerkkejä siitä, miten nämä kaksi kuuluvat yhteen. Jos asiat olisivatkin jollain tavalla luonnostaan, meillä on tapana sanoa esimerkiksi "minä uskon" tai "minä luulen". Minuuteni uskoo tai luulee Hänen olevan. Ainoa tapa kiertää koko oletus Jumalan olemassaolosta on tehdä Hänestä totta unohtamalla usko Häneen. Silloin Jumala on, eikä meidän minuutemme ole millään tavalla osallisena Hänen olemassaolostaan. Samalla meidän tarpeemme ilmaista uskoamme jää, eikä ole lopulta mitään mieltä odottaa kenenkään tunnustavan uskoaan tai kertoa Hänestä eteenpäin.

Uskonnollinen usko on kuitenkin hieman poikkeustapaus, koska usko on paljon yksinkertaisempi juttu. Minuuden ja uskon vuoropuhelu onkin paremmin havainnollistettavissa sillä, millaiseksi itsemme kuvittelemme. Meillä ei ole varsinaisesti kokemusta itsestämme, meillä on käytettävissämme vain muilta ihmisiltä saamamme palaute. Terve itsetunto kasvaa siitä, että meitä on rakastettu ja meitä on kehuttu edes hiukan. Jos sen sijaan meitä on lapsuudestamme lähtien haukuttu ja lyöty, meidän minäkuvamme on hyvin erilainen kuin rakastetun lapsen. Itsetuntomme onkin tavallaan meidän sisämme rakentunut "usko" meistä itsestämme, millaisia ihmisiä olemme, voiko kukaan rakastaa meitä jne.

Minuus voi olla harhainen niin uskonnollisesti kuin maallisesti ajateltuna. Uskonnollinen ihminen saattaa hyvyydestään huolimatta olla neuroottinen ja vainoharhainen, hän luo mielessään salaliittoteorioita itseään tai seurakuntaansa vastaan. Maallisessa mielessä taas ihminen saattaa alkaa nähdä oman kuvansa hyvin vääristyneellä tavalla. Kaikki palaa lopulta siihen, millaisia kokemuksia meillä on, millaista tietoa meille on annettu itsestämme ja maailmasta. Yksi vääristyneen minäkuvan malli on anorektisen ihmisen minäkuva. Hänen minäkuvaansa ja kielenkäyttöönsä saattaa kuulua, yllättävä kyllä, uskonnollisesta kielenkäytöstä tuttuja ilmaisuja. Anorektinen henkilö saattaa yhtälailla puhua synnistä, kielletystä, armahduksesta, kärsimyksestä, sallimuksesta, pidättäytymisestä ja itsekontrollista. Monet näistä sanoista viittaa askeettisuuteen, johon kuuluu tiukka itsekuri, halujen ja himojen hallinta, hyveiden harjoittaminen ja mietiskely.

Sen sijaan, että anorexia nervosa olisi kuitenkaan uskonto, se on pikemmin järjestelmä, joka keskittää ihmisen huomion tiettyihin arvoihin ja merkityksiin maailmassa, joidenkin toisten sijasta. Anorektikon huomion voi ajatella kääntyvään itseensä. Tiukka sisäinen kuri johtaa kovaan itsekritiikkiin, jossa hänen on toimittava vieläpä hyvin tarkasti tietyllä tavalla. Koko anorektikon maailmanjärjestys on tällöin tavallaan juuri tuossa käyttäytymismallissa. Hän ei voi syödä aivan, mitä sattuu tai miten haluaa, hänen on suoritettava tietynlaiset rangaistukset itselleen (anorektisen "myllyn" ollessa päällä), jotta elämässä on edes jonkinlainen järjestys. Uskonnollisesti ajateltuna kyse voi olla rituaaleista, jotka on suoritettava juuri tietyllä tavalla tai ne on suoritettava uudelleen, rangaistuksen kera. Tästä esimerkkinä tuttuni, jonka päivittäiseen rutiiniin kuului ensin laiha kaurapuuro ja sen päälle kymmenen kilometrin juoksulenkki. Jos jompikumpi epäonnistui, koko päivä saattoi olla piloilla ja "rituaali" piti uusia töiden jälkeen.

Ihmisen minäkuva muovautuu ja muokkautuu koko elämän ajan. Pieni yksityiskohta varhaisemmassa elämässä saattaa  muuttaa yllättävän paljon ihmisen minäkuvaa ja samalla käsitystä maailmasta. Naisten kohdalla esimerkiksi raiskaus saattaa olla mullistava käänne elämässä, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Harvemmin kuitenkaan tällaisia aivan huikeita mullistuksia tulee, vaan ihmisen "kääntyminen" tiettyyn suuntaan elämässään on hiljattaista. Raimo O. Kojo kuvaa alkoholinjuonnin lopettamistaan yhtäkkisenä, oivalluksenkaltaisena tapahtumana. Samoin omalla kohdallani koko lapsuudenuskoni perusta järkkyi yksittäisenä hetkenä, yksittäisestä oivalluksesta lähtien. Silti niin Kojolla kuin minulla itselläni oli jo jonkin verran kokemusta elämässä ja jokin muutos meissä itsessämme oli tehnyt meistä alttiimpia tällaisille "kääntymyksille". Anorexiakin kehittyy hiljattain ja siitä paraneminen voi olla hiljattaista tai se voi olla hetken oivalluksesta lähtevä prosessi. Silti ihmisen täytyy olla jollain tavalla valmis tai motivoitunut kokemaan asian tietyllä tavalla.

Ihmisestä ei tule anorektikkoa tai alkoholistia sattumalta. Meidän on kyettävä jollain tavalla ymmärtämään aiempia kokemuksiamme suhteessa nykyhetkeen. Menneisyyden ymmärtäminen kuitenkin on vaikeaa, jos meillä on vain oma itsemme vertailukohtana. Siitä syystä niin anorektikko, alkoholisti kuin uskova tarvitsee toista ihmistä. Anorexiaan ei kuitenkaan kuulu sairauden sosiaalinen luonne. Toki olen kuullut, että naiset saattavat pohtia esimerkiksi ulkonäköään, hoikkuuttaan ja paljon muutakin yhdessä. Silti keskustelut jäävät usein melko pintatasolle ja anorektiseen kulttuuriin kuuluu se, että ihmiset ihastelevat toisilleen, miten hoikka ja kaunis toinen ihminen on. Kehut ja huomio tuntuvat hyvältä anorektikostakin, jonka "usko" pohjaa yksinharjoitettavalle askeettisuudelle. Silti olemme yksilöitä siinä, miten hyvin me otamme kehuja vastaan tai uskommeko ylipäätään, mitä muut meistä sanovat, on kyse sitten huonoista tai hyvistä asioista.

Monet ihmiset tulkitsevat anorektisuuden tietyssä mielessä itsekkyydeksi. Eräs tuttuni luonnehti aikanaan, että anorexia nervosa on alkoholismiin verrattavissa oleva masennussairaus. Tietyt yhtymäkohdat kyllä löytyvät. Myös alkoholistin voi ajatella olevan itsekäs. Hän on "virtahepo olohuoneessa ja työpaikalla". Silti alkoholistikaan ei pyri suinkaan itsekkyyteen. Alkoholismi on alkoholistin keino selviytyä tässä maailmassa, jossa kilpailu on kovaa, jossa ihmiset voivat olla toisilleen hyvinkin julmia. Olen itse kokenut, että monessa alkoholistissa on paljon itkemätöntä itkua, paljon herkkyyttä, joka ei ikäänkuin saisi olla olemassa. Se aiheuttaa tiettyjä ongelmia ihmisille. Alkoholistin tavoin anorektikko pyrkii selviytymään tässä elämässä. Hänen tapansa ovat vain erilaiset. Hän on yhtälailla herkkä ja anorexiasta tulee hänen tapansa pelastaa itsensä ja maailma. Sen sijasta, että anorektikkoa voisi pitää itsekkäänä, häntä voisi yhtälailla pitää marttyyrinä. Anorektikon käytöksessä nämä kaksi puolta kuitenkin tietyssä mielessä kohtaavat, eikä anorektikko ole lopulta kumpaakaan. Hänen tarkoituksensa on olla mallikansalainen, arvostettu niiden arvojen mukaan, joita hän itse ihmisissä arvostaa, mutta hänen minä- ja maailmakuvansa ovat sen verran vääristyneitä, että anorektikkojen huomio saattaa yksilöllisesti suuntautua vähän, mihin sattuu.

Yksi syy huomion hajautumiseen hieman vääriin asioihin anorektisuuden askeesiluonne. Anorektikko saattaa vetäytyä omiin oloihinsa, eikä hänellä siksi ole maailman parhaat sosiaaliset taidot. Tätä kautta henkinen kasvu pysähtyy. Hän ei pysty kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa heijastamaan omia heikkouksiaan, kertomaan peloistaan ja rakentamaan itseään edelleen eli korjaamaan vääristynyttä ajattelutapaansa. Yksi anorektikon kannalta vääränlainen suhtautumistapa on myös toisten ihmisten aliarvioiminen silloin kun kyse on hänen omasta hyvinvoinnistaan. Eräs tuttuni joutui pakotettuna terapeutille, jolle hän kertoi valehdelleensa alusta lähtien. Kahden käyntikerran jälkeen hän lopetti käynnit. Anorektikon käyttäytymisestä on löydettävissä välttämiskäyttäytymistä eli hän rajaa itsensä ja muiden ihmisten välille tiukan rajan. Vegetaristi-anorektikko saattaa inhota lihansyöjiä, vaikka hekin olisivat anorektikkoja. Näin hän saattaa rajata lopulta itsensä hyvin tiukasti omiin oloihinsa, hän saattaa luoda itselleen ns. suljetun järjestelmän, johon kukaan ulkopuolinen ei pysty vaikuttamaan - tai näin anorektikko itse saattaa uskoa eli haluta ajatella.

Anorexiasta paranemisessa kyse on samankaltaisista mekanismeista kuin uskonmenetyksessä. Molemmissa tapauksissa tuttu ja turvallinen (järjestelmä, elämäntapa) ovat uhattuina. Silti uskonsamenettäneetkin selviävät elämästä, he alkavat löytää uutta merkitystä elämälleen ja ovat ehkä jatkossa henkisesti huomattavasti vahvempia. Kyse on lopulta uskalluksesta, kyvystä nähdä vaihtoehtoinen elämäntapa ja elämän oivaltamisesta toisella tavalla. Muuttuminen ei ole kuitenkaan täysin kivutonta, mutta silti onnellisempi tai tasapainoisempi elämä saattaa olla vain pienen oivalluksen päässä. Muistan, miten iloinen eräs tuttuni oli kun hän vihdoin saattoi juoda maitoa ja syödä suklaata. Hän pystyi armahtamaan itsensä ja laajentamaan elämänpiiriään. Se onko elämä muutoksen jälkeen aina parempaa on tietysti suhteellista, mutta luultavasti se on ainakin erilaista.