Masennus on kansantauti ja ahdistus on eksistentiaalista eli se koskee ihmisen olemassaoloa ja tarkoitusta maan päällä. Masennus on sairaus, ahdistus on kaikessa läsnä, silloinkin kuin sitä ei tiedosta.

En tiedä monessako polvessa sukulaismieheni ovat juoneet itseään hengiltä. Olen tiettävästi edelleen ainoa miespuolinen suvussani, joka ei käytä alkoholia. Miksi en käytä? Miksi sukulaismieheni ovat käyttäneet? Mitä minä sitten teen, jos en juo. On useita muitakin riippuvuuksia kuin alkoholismi, kaikki eivät ole yhtä tuhoisia ihmiselle.

Tyhjyys ja turhuus. Eksistentialistisen ahdistuksen kulmakivet. Joku tiedostaa tyhjyyden ja ahdistuksensa, toinen tekee mitä tahansa voidaakseen koskaan olla kohtaamatta ajatusta tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä, siten ahdistustaan. Uskoisin, että jälkimmäiset tarttuvat mieluummin pulloon, hukuttavat itsensä työn alle tai riippuvat toisissa ihmisissä kuin viimeisessä oljenkorressa.

Luulen, että isäni halusi olla rakastettu. Tuntea olevansa merkityksellinen ja tärkeä. Taisin olla lopulta ainoa ihminen, joka osoitti hänelle hänen tärkeytensä. Olin hänen poikansa, joka oli kasvanut tavalla tai toisella häneen kiinni, minussa oli paljon häntä, enkä missään tilanteessa tuominnut häntä siitä, mitä hän oli. Viimeisenä elinvuotenaan hän lopetti alkoholinkäytön minun seurassani, vain siitä syystä, että hän alkoi ymmärtää juomisensa ahdistavan minua ja pyrin välttämään tilanteita, joissa olisin joutunut katselemaan hänen juomistaan ja humaltumistaan.

Vaikkei kyse olisi raamatullisesta rakkaudesta, luultavasti meistä jokainen haluaa tuntea olevansa hyväksytty ja tärkeä jollekin toiselle ihmiselle. Itse ajattelen, että isäni pyrki täyttämään nuo toiveensa, unohtamaan kivuliaat muistonsa ja torjumaan merkityksettömyyden kohtaamisen kaikenlaisella mukavalla: alkoholilla, ilottelulla, ampumisella, myöhemmin työnarkomanialla, lääkkeillä, prostituoiduilla.

Hänen itsetuhoisuudestaan ei puhuttu. Nämä asiat pitää tässä yhteiskunnassa vaieta. Vaikka isäni käytös heijastui sukumme ulkopuolellekin ja hän löysi kohtalontovereitaan, virtahepoja olohuoneessa, nämä ihmiset ja heidän kohtalonsa vaietaan. Vasta kun ihminen oikeasti tekee tällä sekunnilla itsemurhan läheiset alkavat miettiä keskuudessaan: miksi? Mieluummin herättäisin kysymyksen jo paljon ennen itsemurhaa ja masentumista, miksi käytämme alkoholia, miksi hurahdamme uskoon, miksi kulutamme tuntikausia internetissä, miksi katsomme tolkuttoman paljon televisiota, miksi hölkkäämme päivittäin kymmenen kilometrin lenkkejä, miksi teemme ylitöitä (silloin kun ei olisi edes tarvetta), miksi teemme kaikenlaista ylimääräistä? Mihin tämä kaikki tähtää?

Minulle elämä on kuin tyhjä arpa, siinä lukee: ei voittoa. Toisille ajatus elämästä ilman jotain päämäärää, tarkoitusta, jotain palkkiota on kauhistus, koska elämä sellaisenaan on raskasta ja on niin mukava saada jotain kivaa bonusta kärsimyksistä. Minulle tuo arpa on yhtä kuin elämäni, josta voin olla kiitollinen vanhemmilleni, myös isälleni. Olen voittanut tuolla arvalla elämän, enkä tarvitse muuta. Loppupeleissä on pikemmin kiinni siitä, miten tämän elämäni käytän itselleni hyödyksi, mitä sen aikana opin.

Mutta mitä tekevät ihmiset, jotka toivovat voittoa, toivovat elämän olevan jotain muuta kuin tyhjä arpa - vain tämä elämä? Mitä, jos viattomat odotuksemme ovat hieman korkeammalla ja saamme ikäänkuin tervetuliaislahjaksi elämään pahoinpitelevät ja henkisesti alistavat vanhemmat? Miten sellaista voi hyväksyä omalle kohdalleen? Kyse ei ehkä ole itsessään pahoinpitelevien, tyrannisoivien hyväksymisestä, vaan tuon arvan hyväksymisestä sellaisena kuin se on. Asiaintilat on hyväksyttävä, jotta me voimme nähdä elämän toisellekin puolen, kaikki ihmiset eivät ole väkivaltaisia ja tyrannisoivia. Itseasiassa elämä on kenties kaikkein ihmeellisin ja arvokkain arpa, mitä löytyy, mutta se nähdään usein pelkkänä paperilappuna, jonka voi avaamisen jälkeen heittää roskakoriin.

Ahdistus on kenties sittenkin meidän voimavaramme. Se alkaa kuitenkin olla sitä vasta siinä vaiheessa kun me tiedostamme sen ja tapamme käsitellä sekä purkaa sitä. Minä toivoisin, että tuo ihmeellinen arpa saisi sille kuuluvan arvon, jokaisen ihmisen elämässä.