Kysymys: Jos elämässä menee hyvin ja ihminen on onnellinen, miksi hän hyvin usein ajattelee, että on itse ansainnut sen kaiken? Että onni kuuluukin hänelle?
En koe, että näin välttämättä olisi. Jokainen ihminen on erilainen ja ihmiset kokevat myös syynsä onnellisuuteen eri tavoin. Uskon itse, että jokaisella on oikeus olla onnellinen ja se olisi suotavaakin niin. Pikemmin kyse on siitä, tiedostavatko ihmiset motiivinsa onnellisuuteensa ja millä mittarilla sitä mittaavat. Miten onnellinen on muslimi, joka matkaa kohti varmaa kuolemaa itsemurhapommituksessa, varmana siitä, että Allah pelastaa? Tuossa tapauksessa on selvää, että vaikka hän kokee Allahin pelastavan, hänen omat tekonsa ovat syy tähän "onneen" ja onni päättyy siihen hetkeen kun kaikki päättyy.
Mitä tulee arkielämän onnellisuuteen, ihmiset voivat unohtaa muut ihmiset ympäriltään. Se riippuu niin paljon siitä, mihin ihmiset ovat tottuneet. Yksilösuorittajat näkevät syyn onneensa tai menestykseensä itsessään, ryhmä- tai joukkuesuorittajat jakavat sen onnen ja saattavat hyvinkin pitää toisia ihmisiä tai muita asioita onnellisuutensa syynä.
Kysymys: Kun asiat alkavat syöksyluisuun kohti kaiken kadottamista, miksi harvemmin tulee mieleen, että paha olisi omaa ansiota? Eikö juuri silloin kaiken sen kurjuuden keskellä kärsivä revi hiuksiaan ja huuda: miksi juuri minä? Eikö tämä sodi hyvän tienaamisen -ajatusta vastaan?
Tässäkin olemme hyvin erilaisia. Asioiden ei tarvitse edes lähteä vielä erityisemmin syöksyluisuun kun osa ihmisistä repii hiuksiaan, pitävät kaikkea maailman pahuutta omana syynään ja jättävät huutamatta: miksi juuri minä!?
Ihmiset ovat pohjimmiltaan melko osaamattomia. Voisi verrata johonkin arkipäiväisempään asiaan, kuten autonhuoltoon tai tiskaamiseen. Niin helpolta kuin ne saattaisivat jostain tuntua, jollekin toiselle ne eivät ole vain vaikeita asioita, vaan voivat olla jopa vastenmielisiä. Meidän osaamisemme riippuu monesta eri tekijästä. Meille opetetaan asioita aivan pienestä pitäen, saamme oppia yhdessä asiassa, mutta emme toisessa. Niin osasta meistä tulee jo pienellä iällä taipuvaisempia osaamaan autonhuoltoa kuin tiskaamista. Lisäksi me alamme arvottaa asioita pitämällä autonhuoltoa tärkeämpänä kuin tiskaamista. Yhtälailla psykologisesti me jäämme jostain paitsi ja jostain asiasta me saamme jatkuvasti lisää oppia sekä kokemusta. Minun kokemani maailma saattaa toimia aivan erilaisin lainalaisuuksin kuin sinun kokemasi maailma.
Silti minäkään en osaa kaikkea. Olen hyvä joissain asioissa ja huono toisissa. Siten myös ymmärrän pahan tai sen, mistä se tulee toisin kuin monet muut ja ajan hiukseni pois pikemmin kuin revin niitä. Lisäksi en ihmettele, miksi juuri minä, koska näen elämäni syyn ja seurauksen yhtälönä muiden ihmisten vastaavien yhtälöiden kaaoksessa. Mitään ei tapahdu lopulta sattumalta, eikä mikään ole ristiriidassa toisen asian kanssa kuin ihmisten omissa mielissä.
Kysymys: Kun toisella ihmisellä menee oikein hyvin ja toisella oikein huonosti, miksi se onnellisissa koordinaateissa oleva kääntää helposti sille heikko-osaisemmalle selkänsä? Pelkääkö hän, että paha tarttuu ja vie hänetkin mukanaan? Jos pelkää, eikö hyvänkin pitäisi silloin tarttua?
Uskon selän voivan kääntyä heikko-osaisemmalle useista eri syistä. Kirjoitinkin jo osaamattomuudesta, siihen liittyy myös tavallaan kyky myötätuntoon ja -elämiseen. Toiset ihmiset ovat kokeneet niin rajuja asioita, että heidän energiansa usein menee oman itsensä ymmärtämiseen ja toisilla taas se kaikki menee oman itsensä torjumiseen. Jälkimmäinen tarkoittaa lopulta myös sitä, että kun toiseen ihmiseen sattuu, on parempi juosta pois tai sanoa töksäyttää jotain, koska pian voisi joutua itse miettimään asiaa omalle kohdalleen ja silloin itseenkin sattuu. Möröt saattavat hiipiä komerosta ja se ei ole mukavaa. Jos ihminen ei ymmärrä itseään, historiaansa ja käytöstään, hänen energiansa saattaa hyvinkin kulua pinnalliseen myötäelämiseen, riippuvuussuhteisiin ja torjuntaan.
Toiseksi ihmisten erilaiset kokemukset asettavat meidän hieman eri asetelmiin. Siinä missä toinen ihminen pitää pahana asiana kynnen lohkeamista, toinen kohauttaa olkapäitään ja toruu toisen pinnallisuutta. Tuo kärjistettynä. Me emme ole samalla tasolla kokemuksinemme ja se, mikä on toiselle pahaa, voi toiselle tarkoittaa "kasvamista" tai "kasvatusta" elämään.
Toisaalta me olemme aina taipuvaisia tulkitsemaan muita ihmisiä. Tulkitsemme heidän käytöstään ja heidän sanojaan, emmekä kuitenkaan voi olla heidän sijassaan, tuntea ja kokea samaa kuin he. Jos meillä on kaksi ihmistä rinnakkain, jotka ovat kokeneet täysin saman, heidän historiansa tekee eron tuon tapahtuman tulkinnassa ja painoarvossa heidän elämässään. Siitä syystä esimerkiksi yksi raiskattu saattaa vaieta tapauksesta loppuikänsä ja toinen ajaa aktiivisesti asiaa raiskaajan kiinnisaamiseksi. Jos nämä kaksi ihmistä keskustelisivat keskenään, luultavammin aktiivisempi heistä joutuisi valottamaan asiaa passiivisemmalle. Eikä heidänkään välisensä kommunikaatio välttämättä olisi kovinkaan hienovaraista.
Osa ihmisistä varmasti pelkää pahan tarttuvan. Itse olen törmännyt tähän ajatukseen pitkälti sellaisten naisten kautta, jotka uskoivat itsessään olevan enemmän tai vähemmän kaiken pahan juuri ja alkusyy. Heidän lapsuudestaan ja kokemuksistaan juontuu syy tähän ja kenties jopa maagiseen ajatteluun. Tasapainoisemman lapsuuden eläneellä on aivan toisenlaiset työkalut elämässään. Tällaisen ihmisen onni voi olla tarttuvaa laatua, joten kysymys asettuu myös toisinpäin: voiko pahakin tarttua?
Kommentit