Isäni vielä eläessä hänen alkoholinkäyttönsä vaikutti hyvin syvästi hänen perhe- ja ihmissuhteisiinsa. Hänen alkoholinkäyttönsä vaikutti minuun myös silloin kun hän ei juonut. Olin päättänyt pitkälti hänen esimerkkinsä rohkaisemana olla käyttämättä alkoholia; ahdistuin hänen juomisestaan, hänen seurastaan ja soitoistaan kun hän oli humalassa; pelkäsin (ja ahdistuin) mahdollisuutta, että hän ratkeaisi juomaan. Jos puhutaan ongelmista ihmis- tai parisuhteissa, hänen kohdallaan se ongelma oli päällä silloinkin kun mitään näkyvää ongelmaa - hänen humalahakuista juomistaan - ei ollut. Ongelmat eivät siksi näytäkään poistuvan vain sillä, että "näkyvin ongelma" on piilossa.

Samalla tavalla isäni vaikutus kantautui minun yksityiselämääni. Jos elämä oli ongelmatonta, niin turvallisinta oli tutustua ihmiseen, jolla oli ongelmia sitten useamman ihmisen edestä. Näin ollen minulle tutut olosuhteet kertautuivat toisensa jälkeen. Tämä heijastui luonnollisesti parisuhteisiini, mutta myös arkeeni. Valitsin edelleen alkoholittoman elämän, mutta siinä määrin, etten halunnut olla missään tekemisissä yhdenkään humaltuneen ihmisen kanssa. Se rajasi jonkin verran sosiaalisia suhteitani ja samalla sosiaalisia valmiuksiani. Kun isäni oli poissa, ongelmat olivat edelleen olemassa.

Ihmiset voivat uskoa selvittäneensä ongelmia, kasvaneensa elämässään ja olevansa valmiita kohtaamaan elämän kaikessa kurjuudessaan ja kirkkaudessaan, mutta onko ne ongelmat vain unohdettu ja lakaistu ns. maton alle? Palaan tähän teemaan omassa elämässäni tuon tuosta. Sen lisäksi, että meillä on ongelmia ihmissuhteissamme, meidän täytyisi olla hyvin tietoisia omista ongelmistamme. Muussa tapauksessa me kylvämme omaa ahdistustamme eteenpäin, kuten eräs sukulaiseni kylvää sitä minun tuttavapiiriini ja työpaikalleni. Lopulta hän voi vain ihmetellä, miksi hänen yhteydenotoistaan ei pidetä ja miksi olen niin sekaisin. Hänen mukaansa minut on joko aivopesty tai sitten olevan vakavasti sairas (psyykkisesti).

Minä en kiellä ongelmiani. Törmään ongelmiini lähes päivittäin, mutta tällaisten kommenttien tai ajatusten pitäisi alkaa vilkuttaa varoitusvaloa sanojan omassa mielessä: "mitä minä äsken sanoin? miksi minä niin tein?" Jos vain tarpeeksi syvälle tonkii, niin kyllä ne syyt löytyvät. Jos ja kun ihmiset toivovat, että heitä rakastettaisiin, kunnioitettaisiin ja heihin luotettaisiin, tällaiset kommentit ovat kyllä omiaan tylsistyttämään noita toiveita. Ongelmat on kohdattava kaikessa synkkyydessään ja pelottavuudessaan, jotta ylipäätään alkaisi itse ymmärtää, mistä on kyse. Minun sanani ovat lopulta vain tippoja valtameressä, jos pyrin ensimmäiseksi neuvomaan, mitä toisen ihmisen pitäisi tehdä. Toisen mielikuva asioista voi olla tyystin erilainen, jopa päinvastainen. Voin vain kertoa tunteistani, ilmaista ajatukseni ja toivoa, että ne saavat toisen osapuolen ajattelemaan ja kenties oivaltamaan jotain.

Ovatko minun ongelmani siis mystisesti kadonneet tai ratkenneet kun päästä suustani sanat "sinulla on ongelmia"? Käsittääkseni minun ongelmani ovat edelleen hyvinkin olemassaolevia. Ne eivät katoa mihinkään pelkillä vakuutteluille itselleni tai sillä, että alan omien ongelmieni sijasta keskittyä muiden  ihmisten ongelmien paikantamiseen, ymmärtämiseen ja heidän auttamiseensa.

Tämä kuvio on varmasti laajennettavissa globaaliksi asiaksi. Kulttuurien väliset yhteentörmäykset ja uskonnolliset erimielisyydet johtuvat pitkälti siitä, ettei omissa poliittisissa ja henkilökohtaisissa linjanvedoissa nähdä ongelmia. Sen sijaan muiden näkemyksissä voidaan nähtä lukuisia heikkouksia. Lopulta tässäkin tapauksessa kierretään omien ajatusten heikkouksia ja ongelmakohtia kuin kissa kuumaa velliä. Lopputulos tuskin on ainakaan se, että kaikista ongelmista päästäisiin. Pikemmin olemme edelleen kaulaa myöten ongelmaliejussa ja voimme vain ihmetellä tämän tiedostettuamme, että miten tässä näin kävi.

Niin kauan kuin pidämme korvamme, silmämme ja mielemme auki, meillä on mahdollisuus kuulla "toista". Me saatamme oppia siitä jotain, josta voi olla käytännön hyötyä myös itsellemme. Samoin saatamme juuri tuon "toisen" kautta alkaa nähdä ylipäätään, että meillä on ongelma. Vasta sen jälkeen voimme alkaa paikantaa ja ymmärtää ongelmaa, millainen se on ja kun siihen asti on päästy, voimme purkaa, mistä syystä tällainen ongelma on. Helpointa olisi tietysti kulkea ongelmien kentässä kuin viidakkomies Jambo machete kädessään viidakon halki. Helpoin tie on aina suoraan, mutta on mahdollista, että historiamme ja sen ongelmat seuraavat meitä kaikesta huolimatta perässä. Jos edelleen tuntuu siltä, että on helpompi osoitella muiden ongelmia tai vaihtoehtoisesti rypeä itsesäälissä, niin olemme selvittäneet ongelmamme liian nopeasti ja jotain on jäänyt huomaamatta.

Sen sijasta, että itse koen ajatukseni ongelmakeskeisenä, vaikka sanoissani vilisee ongelma-sana, suuntaan itse katseeni ratkaisuihin. Jotta ratkaisuja syntyy eli ongelmat selvitetään, ei pidä väheksyä ongelmia ja kiirehtiä, koska muussa tapauksessa kiinnitämme huomiomme vain ratkaisuihin alkuunkaan ymmärtämättä, mitä ylipäätään ratkaisemme. Tästä samasta näkökulmasta voidaan purkaa optimismin ja pessimismin harha: emme ole optimisteja siksi, että pidämme hymyn kasvoilla ja keskittymme vain kaikkeen hyvään. Oikea optimisti on pessimisti, joka kaikesta paskasta huolimatta jaksaa uskoa hyvään ja toivoa parasta.