Lapsena minulla oli mielikuvitusystävä. Tiesin kuitenkin toden ja epätoden rajan, enkä todella uskonut mielikuvitusystävääni, vaan se oli ikäänkuin tukena ja seurana joissain tilanteissa. Voisi sanoa, että mielikuvitusystävä oli spontaani, oma keksintöni, joka saattoi syntyä jonkinlaisesta sosiaalisesta ja psykologisesta tilauksesta.

Sen sijaan minun on vaikeampi myöntää itse keksineeni kahta muuta asiaa: uskoa suojelusenkeleihin tai kuolleiden sukulaisten läsnäoloon arjessani sekä Nukkumatin unihiekan väsyttävää vaikutusta. Ensimmäinen näistä liittyy hyvin selkeästi uskontoon. Äitini opetti minulle suojelusenkeleistä ja sänkyni päädyssä oli suojelusenkeli-taulu. Saatoin katsella taulua ja ajatella, että isoäitini on enkelinä olkapääni yläpuolella, katselemassa mitä teen ja suojelemassa, jos kohtaan jotain ongelmia. Tämä usko hiipui hiljalleen vanhemmiten, enkä tiedä oliko se alkuunkaan, missään vaiheessa vastaavaa uskoa kuin se, jota minulle oli opetettu. Äitini puhuu edelleen suojelusenkeleistä, mutta minun on vaikea tietää, millä tavalla tarkalleen hän niihin uskoo. Jälkimmäinen eli Nukkumatin unihieman vaikutus puolestaan opetettiin minulle yhtälailla lapsena. Nukkumatti-laulussahan toistetaan, miten lasten on aika lopettaa leikki ja mennä nukkumaan, kun iltasatu alkaa. Lopussa Nukkumatti heittää unihiekan ja lapsi on valmis unille. Tuo oli siinä määrin tehokasta minun kohdallani, että aloin peittää silmiäni, jottei unihiekka menisi silmiin. Tunsin oloni paljon pirteämmäksi, kun tunsin, ettei hiekkaa ollut silmissä.

Kaikki näistä uskomuksista on harmittomia. Itseasiassa voisi kuvitella, että ne ovat jossain määrin positiivisia. Maagisella uskolla on kuitenkin toinen puoli, kun se politisoituu ihmisessä itsessään. Kun näkymättömistä ystävistä, suojelusenkeleistä ja unihiekasta tulee tavalla tai toisella vallanvälineitä. Jos esimerkiksi lapselle kerrotaan, että unihiekka on otettava vastaan tai lapsi ei saa iltapalaa, kenties sen sijasta tukkapöllyn. Tällöin harmittomasta uskosta tulee traumatisoiva, koska siihen liittyy pakotteita ja mahdollinen fyysinen uhka. Tähän fyysiseen uhkaan jotkut vanhemmat alkavat panostaa ja toisaalta nimenomaan aikuisten uskonnollisuudessa on piirteitä, joihin sisältyy sosiaalista, fyysistä ja henkistä painostusta. Tällä tavalla aikuisten maailmassa niin aikuiset kuin lapset saadaan alunperin harmittoman, maagisen uskon avulla "hallintaan". Toiset katsovat parhaaksi jatkaa tällä tiellä elämänsä loppuun asti, osa puolestaan alkaa vastustaa tällaista vallankäyttöä ja he saattavat menettää uskonsa.

Oman kokemukseni mukaan kuitenkin niin suojelusenkelit kuin unihiekka ovat todellisia, niin kauan kuin niihin uskoo. Minä uskoin niihin ja niillä oli ihan selkeä psyykkinen vaikutus minuun. Koin kuitenkin tämän psyykkisen vaikutuksen itsessäni myös fyysisesti, kuten unisuutena. Jos joku olisi minulle tullut sanomaan lapsenuskoni huippuvaiheessa, ettei suojelusenkeleitä ole olemassa tai, ettei unihiekka oikeasti väsytä, en olisi todennäköisesti uskonut tällaisia väitteitä ihan mukisematta. Olinhan ne kokenut todellisiksi. Vielä vuosia sen jälkeen, kun olin menettänyt uskoni unihiekan unettavuuteen, katselin lastenohjelmia ja Nukkumatin hiekanheiton. Nuo tuntemukseni ja uskoni palautuivat elävinä mieleeni. Otin hiekat omaehtoisesti silmiini ja saatoin todeta, että kyllä se unettava vaikutus on edelleen tallella.