Kirjoittajakoulussa oli aikanaan tilanne, jossa oli pakko uskaltaa kirjoittaa omaa tekstiä ja antaa se eteenpäin ihmisten arvioitavaksi. Tuossa tilanteessa en muista koskaan erityisesti jännittäneeni. Olin asennoitunut niin, että kirjoittajana minun on pakko uskaltautua antamaan tekstini eteenpäin ihmisten luettavaksi. Noissa arviointitilaisuuksissa mentiin ajoittain "pilkunnussinnan" tasolle, jossa pilkkuja viilattiin oikeille paikoille. Ajoittain pureuduttiin rakenteeseen, mutta lopulta kaikki palaute oli suhteellisen kilttiä. Opettajilla oli rohkeutta antaa sitten kovempaakin palautetta tarvittaessa niille, jotka tuntuivat olen valmiita siihen. Omakohtaisesti tuo aika kasvatti minua ainakin siinä mielessä, että minulle tekstieni eteenpäin antaminen on luonnollinen osa "työtäni" ja olemistani. Kaikki eivät pidä tyylistäni, mutten pidä sitä välttämättä omana murheenani.

Akateemisessa maailmassa törmään toisenlaiseen tilanteeseen. Useat opiskelijat tulevat joko suoraan tai mutkan kautta lukiosta. He ovat antaneet luettavaksi ainekirjoituksiaan. Esseet ovat luonteeltaan toisenlaisia kuin luovat tekstit. Ensimmäisissä on mukana ihmisen ajatukset, mielipiteet ja mikä ettei myös analysoiden tunteet, kun taas luovat tekstit ovat vapaammin tulkittavissa. Jälkimmäinen jättää kirjoittajalle vapauden olla selittämättä, kun taas akateemisessa kielessä jokaisella sanalla on paikkansa tietystä syystä. Samoin jokainen väite on perusteltava, toisin kuin luovassa tekstissä. Olen yrittänyt perustella väitteeni muutenkin kuin vain akateemisissa kirjoituksissa, joten uskoisin selviytyväni akateemisen maailman haasteista. Tiedän kuitenkin, että jokaisella tulee olemaan vaikeat hetkensä, koska varsinkin minun tieteenalallani mitään absoluuttisia totuuksia ei tunnusteta ja se ajatus on muistettava pitää mukana omissa töissä.

Tavallaan kritiikki halkoo molemmat maailmat, niin akateemisen kuin luovan. Olen ottanut asiallisen kritiikin aina vastaan hyvin, oppiakseni. Lopulta yliopistossa tilanne on vielä sikäli hauska, että kun luova kirjoittaja voi puhua aina puhua omalla suullaan, hän ei lainaa kaikkia tekstejä toiselta tai aina viittaa omissa väitteissään ja perusteluissaan muihin kirjoittajiin tai tutkijoihin, akateemisen kirjoittajan on muistettava ja tiedettävä, kenen suulla puhuu, kenen väitteitä itseasiassa esittää ja tämä johtaa siihen, että kaikki viitteet on oltava kohdallaan. Jos väitän, että alkoholismi lisää väkivaltaa (väite voi olla ihan arkielämästä tuttu), minun on parempi muistaa lisätä perään, mistä kirjasta saattaa löytyä enemmän tietoa asiasta, sillä väite "alkoholismi lisää väkivaltaa" ei välttämättä olekaan minun. Tuo esimerkki nyt on kärjistys, mutta periaatteessa näin.

Olen keskustellut jo akateemisen koulun käyneiden kanssa ja he varoittelevat minua professorien varpaille astumisesta. Suhtaudun heihin sanomisiinsa vakavasti, mutta toisaalta pidän kaiken aikaa mielessä, että kun he ovat siirtyneet yliopistoihin, he ovat lähteneet sinne eri pohjalta kuin minä. Kun todennäköisesti koko yliopistomatkani tulee suuntautumaan valta-asetelmiin (viestinnässä, uskonnoissa), niin pidän mielessä kaiken aikaa sen, ettei yliopistomaailma eroa välttämättä niin paljoa armeijasta tai ylipäätään mistään työpaikasta, jossa on vahva arvojärjestys. Isompien varpaille ei astuta ja heidän puhuttelussaan on oltava varovainen. Tällainen lähtökohta on melko vieras useimmille yliopiston käyneille, koska suurin osa yliopisto-opiskelijoista on naisia. Armeijan käyneet miehet muistavat vetää käden lippaan tarvittaessa. Ongelma vain on siinä, että yliopistoissa hierarkioista ja käytösetiketeistä ei puhuta. Monet menevät tällöin autuaan tietämättöminä puhumaan itseään korkea-arvoisimmille hyvin epämuodollisesti. Kaikkihan professorit eivät välttämättä haluakaan muodollista kohtelua, mutta minä tuskin olen päättämään heidän puolestaan millaista kohtelua he vaativat.