Tunteista on vaikea puhua, mutta yhdenlainen tunneskaala on helppo tuoda esiin. Kun seuraa teini-ikäisten ja nuorten aikuisten puheenpartta, heillä on usein tapana sanoa tylsistyvänsä. Vaikkei tylsistyminen ehkä sinällään ole tunne, se on merkki siitä, että he tuntevat haluavansa tehdä jotain. Tylsistymistä on aika monentasoista, viime kädessä apatiaa.

Itselleni tylsistyminen ei ole koskaan ollut ongelma. Olen aina keksinyt jotain tekemistä, jos siltä on tuntunut ja mielikuvitus on ollut hyvänä apuna siinä. Siksi olen ajatellut, että itseasiassa tylsistyminen on pitkälti tylsistyjän oman mielen ominaisuus: tylsä ihminen tylsistyy. Hänen taipumuksenaan on samaistaa itsensä tylsyyden tunteeseen (tästä Anthony de Mello puhuu kirjassaan Havahtuminen). Niin kauan kuin henkilö samaistaa itsensä tunteisiinsa, hänen on vaikea löytää tietä ulos.

Samanlainen tilanne on, kun puhutaan vihasta. Vihan ja tylsistymisen tunteet ovat luonnollisia, ne ovat sanoina merkitseviä, niillä on kohde. Viha kohdistuu suoremmin johonkin, kun tylsistyminen lähinnä on heijastusta "halutunlaisesta tekemisestä". Silti meidän on vaikea usein eritellä, miksi tunnemme, mitä tunnemme. Voimme toki koettaa listata, mitä jossain asiassa/henkilössä vihaamme, mutta viha on kuitenkin itsessämme. Niin kauan kuin annamme vihan hallita tekemistämme, me emme ole katsoneet itseämme ja syitämme. Voin sanoa vihanneeni ex-avopuolisoani eromme jälkeen, mutta silti viha oli tunne minussa käsiteltäväksi. Exäni ei ollut muuttunut miksikään, hän oli se sama henkilö, jota rakastin, mutta olin ripustautunut mielikuvaani hänestä ja vihastuin, koska mielikuvani ei ollutkaan todellinen.

Asenteet ja ennakkoluulot ovat hieman selkeämpi esimerkki. Kun puhutaan somaleista tai uusnatseista vihaavaan sävyyn, se johtuu siitä, että meillä on valmiina jonkinlainen mielikuva siitä, millaisia ihmisiä he (kaikki) ovat. Tutustuessamme muutamaan, huomaamme heidän kaikkien olevan erilaisia. Siitä syystä asenteisiimme ja ennakkoluuloihimme vaikuttaa syvästi se, että sanat on merkitseviä ja niitä pidetään merkitykseltään absoluutteina eli on jokin sanaa vastaava prototyyppi, ihanne. Esimerkiksi puhuessamme somalista meidän mielemme rakentaa mielikuvaa mustaihoisesta, arabiaa äidinkielekseen puhuvasta ja suomea heikosti puhuvasta, ilkeästä, näpistelevästä ja naisille flirttailevasta miehestä tai alistuvasta naisesta. Mielessämme on "kaava" siitä, millainen vihamme kohde on. Kun tapaamme somaleja, saatamme huomata osan heistä puhuvan hyvin suomea, toisten huonosti; pieni osa miehistä saattaa flirttailla, mutta muuten he ovat kunnioittavia ja luonnollisia; eivätkä he kaikki näpistele. Mielikuvamme muuttuu, jos vain pidämme mielemme avoimena.

Vihaava ihminen on vihattava, kuten rakastava ihminen on rakastettava. Asenteellista ihmistä on vaikea lähestyä. Tylsistynyt ihminen puolestaan etsii jotain uutta ja mielenkiintoista, omalle mielelleen virikkeellistä. Tämä saattaa kuitenkin tarkoittaa sitä, että omalle mielelle virikkeellinen toiminta on apatisoivaa, tylsyyttä lisäävää, samoja kaavoja seuraavaa. Tähän kun lisätään esimerkiksi alkoholin vaikutus masennukseen, tylsistyminen ja masennus saattavat kulkea rinta rinnan, eikä tuon ongelmavyyhdin purkaminen ole kaikkein yksinkertaisimpia. Tylsistyminen on asenne. Samoin meillä on asenne alkoholinkäyttöä kohtaan, joko negatiivinen tai positiivinen eli annamme käytölle merkityksiä: jokin asia on parempi kuin jokin toinen. Samaan tapaan tylsistynyt merkityksellistää asioita.

Näiden lisäksi meillä on lukuisia muita asenteellisia tunteita. Yksi tällainen on saanut nimen "sääli". Kaikki ihmiset eivät sääli ja filosofi Friedrich Nietzsche puhui siitä sairautena. Ehkei se ole aivan sairaus, mutta se on yhtälailla asenne kuin tylsistyminen ja viha. Säälivä ihminen on luonut mielikuvia säälittävästä ihmisestä ja asiasta. Emme kuitenkaan tunne sattumanvaraisesti, vaan jokaisella meistä on käsityksensä siitä, millaisia ihmisten tulisi olla. Jos joku tipahtaa arvostusasteikollamme ja hänen elämänsä vaikuttaa meistä aivan uskomattoman "säälittävältä", saatamme tuon tunteen nimetä sääliksi ja - jälleen de Mellon sanoin - samaistumme tunteeseemme, säälimme.

Minä voisin sääliä ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia päivittäin tai ovat tulleet lapsina seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi. Ymmärrän kuitenkin, ettei minun säälini asioita miksikään muuta, enkä edes kykene ymmärtämään, mitä sääli on. Elämän parantamiseksi on tehtävä töitä. Pikemmin näen ihmisen toiminnan syklinä, eräänlaisena kehänä tai jatkumona. Saatan tuntea surua, pikemmin kuin sääliä, jos joku minulle tuttu ihminen jää elämässään kiertämään kehää, eikä laiskuuttaan tai kaikista ponnistuksistaan huolimatta löydä tietä ulos. Silti elämä jatkuu, enkä usko yhdenkään ihmisen kaipaavan minun sääliäni. He tarvitsevat enemmän henkistä tukea, keskustelukumppaneita, joiden kautta he voivat ymmärtää omaa elämäänsä paremmin. Lopulta ihmiset kykenevät muuttumaan tai muuttamaan elämäänsä suhteellisen nopeasti oivallusten kautta.

Päätän jälleen sanapareja heijastellen myös tämän ajatelman. Säälivä ihminen on säälittävä. Terveen itsetunnon omaava ja oikeanlaisen elämänasenteen omaava ihminen ymmärtää työn merkityksen, ihmisen kyvyn kehittyä ja oivaltaa. Terve ihminen kannustaa toista eteenpäin, eikä merkitse omassa mielessään muita ihmisiä omalla säälin tunteellaan.