Maailman katto on rakennettava uudelleen. Tiibet on menettänyt autonomiansa kiinalaisten miehitettyä alue. Aiemmin tiibetiläisillä oli tiibetiläinen hallinto. Buddhalaiset munkit olivat osa poliittista rakennetta ja Dalai lamaa pidettiin, ei vain hengellisenä johtajana, mutta myös autonomisen Tiibetin johtajana. Kaikki Dalai lamat eivät kuitenkaan olleet poliittisesti niin aktiivisia, vaan jokainen suhtautui vallanpitoon eri tavalla.

Vaikka tiibetiläisillä ja kiinalaisilla on pitkät, historialliset juuret, kiinalaiset toivat Tiibetiin vierasperäisen kulttuurin. Sosialismi oli alkanut tehdä ristiretkeään Euroopasta Venäjän/Neuvostoliiton halki kaukoitään. Uuden aatteen menestyksekkyydelle Kiinassa tuskin on yhtä, yksinkertaista syytä. Kaikesta huolimatta sosialistinen aate pääsi vallalle. Sen myötä vanhat uskonnot ja etniset ryhmät joutuivat alakynteen. Näin ei tapahtunut vain Tiibetissä. Tiibetistä on tullut ajansaatossa länsimaisten aktivistien ja tiedotusvälineiden kautta tunnetuin alue, jolla kiinalaiset pyrkivät vaientamaan uskonnot ja ottamaan vallan aluehallinnossa.

Sosialismin siivet eivät kantaneet Neuvostoliittoa liitoon, vaan jättimäinen valtio kaatui mahdottomuuteensa. Sen sijaan idän valtioissa sosialismi on tuntunut sitkeämmältä. Vaikka Marxin aatteet ovat esimerkiksi sosiologian ja valtiotieteen kannalta merkittäviä, eikä niitä voida siivuuttaa, siitä huolimatta lännessä tunnutaan ymmärtävän realiteetit paremmin. Sosialismi on hyvä vaihtoehto, mutta Marxin manifesti tuntuu taipuvan yksipuoluejärjestelmäksi, joka sallii diktatuurin tai suvereeniuden suhteessa vaihtoehtoisiin ajattelutapoihin. Neuvostoliitossa yhdenmukaistusohjelma toimi vain siihen asti kuin valtion johto sai suljettua toisinajattelijoiden suut, karkoittamalla heidät Siperiaan tai teloittamalla. Lopulta valtion sisällä oli lähinnä kuvitteellinen yksimielisyys.

Tiibetiläisten ääniä on mahdoton vaientaa, koska heidän kulttuuriaan vaalitaan kaukana Kiinan rajojen ulkopuolellakin. Dalai lama ei ole ehkä arvossa kiinalaisten valtiomiesten silmissä, mutta Euroopassa kylläkin. Kauppasuhteiden vuoksi kuitenkin Eurooppa polvistuu Kiinan edessä, eikä puutu voimakkaammin valtion harjoittamaan politiikkaan. Ehkä tämäkin on yksinkertaistettu näkemys, mutta Kiina on kasvanut taloudelliseksi mahdiksi, jota ei voida olla ottamatta huomioon neuvoteltaessa esimerkiksi ihmisoikeuksista. Kiinalaisen järjestelmän puolue on lisäksi kasvanut kenties vielä kiinteämmäksi ja yhtenäisemmäksi kuin Neuvostoliitossa historiansa aikana.

Kiinteys saattaa johtua siitä, että Kiinalla on huomattavasti pidempi, tunnettu historia kuin Neuvostoliitolla oli. Neuvostoliitosta tuli valtava valtio erilaisten valloitusten kautta, mutta tuota väkeä oli mahdotonta hallita. Neuvostoliitossa asui reilu 250 miljoonaa ihmistä, jossa armeija ja valtio ei kyennyt tarkkailemaan kaikkia. Kiina on alueellisesti pienempi ja siellä on lähes neljä kertaa enemmän ihmisiä. Sotilaita ei tarvitse olla yhtä paljon kuin Neuvostoliitossa, mutta aseilla saadaan nopeasti kuria. Samoin erilaisilla pakotteilla ja määräyksillä. Kun räyhääjät hyvissä ajoin pistetään kaltereiden taakse, erimielisyyttä ei ehdi syntyä. Aktivistit ja räyhähenget kun eivät pysty pistämään kampoihin ollessaan valvotussa sisätilassa. Näin ne, jotka eivät ole kaltereiden takana ymmärtävät hyvin, mitä seuraa, jos he korottavat äänensä jostain epäkohdasta tai julkisesti harjoittavat uskontoaan. Kaikki puoluepolitiikan ohjelmalle vieras vaiennetaan.

Voimakas työkalu tässä yhtenäistämisohjelmassa on myös se, että lapset pyritään koulussa valjastamaan kiinalaisen totuuden vaalijoiksi. Meillä on lännessä tietoa Tiibetin varhaisista vaiheista, mutta myös 50-luvulta eteenpäin. Me tiedämme valloituksesta, jota Kiina kutsuu "vapauttamiseksi". Vuoden 2006 kansalaisjärjestöfoorumissa, Helsingissä, heidän edustajansa eivät kuitenkaan kyenneet kertomaan, miltä Kiina Tiibetin vapautti. Kiinalaisissa kouluissa kuitenkin puhutaan vapautuksesta ja lapset näkevät sen positiivisena asiana. Kyse ei enää ole siitä, että Kiina meni kenties asiattomasti, valloittamaan maata itselleen. Tänä päivänä propaganda on tehnyt työnsä, eikä enää Kiinassa haluta muistaa tuota valloitusretkeä, vaan kyse on nimenomaan rauhanomaisesta vapautuksesta. Propagandasta on tullut arkipäiväinen totuus.

Tästä totuudesta voisi saada enemmän tietoa lukemalla kiinalaisia koulukirjoja, joissa kerrotaan Tiibetin historiasta. Kiinaa osaamattomana en voi tuollaista vertailua tehdä, mutta olen pitänyt käsissäni kiinalaisten julkaisemia kirjasia Tiibetistä. Niiden historia ei ole mitenkään ristiriidassa edellämainitun kanssa. Hyvin johdonmukaisesti Kiina haluaa ilmaista myös länsimaille vapauttaneensa tiibetiläiset. Lisäksi Tiibetin historia ei suinkaan ole näissä kirjasissa jokin oma historiansa, vaan Tiibetin historia on osa Kiinan historiaa. Kirjasissa vakuutetaan, että Tiibet on aina kuulunut Kiinalle.

Historia tuskin koskaan vääristyy. Se on aina ihmisten levittämää ja motiivit ovat ihmisissä itsessään. Kiinalaisilla oli motiivinsa valloittaa Tiibet, eikä toisaalta ole länsimaiden asia ymmärtää noita motiiveja. Kiinalaisten tulisi itse ymmärtää valloituksen syy ja hyväksyä se, että kyse oli kenties jostain muusta kuin rauhanomaisesta vapautuksesta. Me emme kuitenkaan voi osoitella heidän historiankirjojaan ja kertoa niissä esitettyjen asioiden olevan valheita. Samoin perustein meidän historian- ja uskonnonkirjoihimme voitaisiin suhtautua vastaavalla aggressiivisuudella. On meidän asiamme kasvaa tietoisiksi siitä, ettei aivan kaikki ole sujunut niin kuin meidän oppikirjoissamme lukee, ja näin on myös ajansaatossa tehty. Tiedonvälitys on vääristänyt kuvan menneestä ja siten ihmisten käsitykset ovat värittyneet.

Tiibet tarvitsee edelleen tukea. Se vaatii muistamista. Dharamsalan rooli Intiassa on valtava tuon muistin ylläpitämiseksi. Tiibetin lisäksi länsimaiden tulisi alkaa voimakkaammin puuttua mm. uiguurien ja burmalaisten kohteluun. Globalisaation lisäksi on nimittäin muitakin uhkia. Hienosti glokalisaatioksi nimetty ilmiö ruokkii kansallisaatetta, jota Myanmarin ja Kiinan valtio edustavat. Ne pyrkivät toisaalta taistelemaan globalisaatiota vastaan, mutta samaan aikaan se pyrkii valtiotasolla muokkaamaan kaikista erilaisista kulttuureista yhtenäisiä, valtakoneiston luoman kansallisihanteen puolustajia.