Globalisaation ja glokalisaation hankkeet pyrkivät molemmat levittäytymään. Globalisaatio levittäytyy kaikkialle maailmassa, se pyrkii yhdenmukaistamaan ihmisten kulutustottumukset, arvot ja kielen. Glokalisaatio taas pyrkii levittäytymään valtiorajojen sisäpuolella jokaiseen sopukkaan, joissa ihmisten tulisi puhua yhtä kieltä, uskoa yhteen kansalliseen totuuteen, kuten puolueeseen ja luottaa omaan taitoon. Pyrkimysten tavoitteet ovat toisilleen ristiriitaiset, mutta sen toimivuus voidaan nähdä yhtä hyvin Suomessa kuin Kiinassa. Maassamme on edelleen ihmisiä, jotka haluavat pitää maamme valkoisena, suomenkielisenä ja luottaa omaan käsityöhömme. Samaan aikaan kuitenkin kuuntelemme amerikkalaista musiikkia ja televisiosarjoja sekä syömme niin eteläeurooppalaisia kuin aasialaisia ruokia. Meille vieraasta kulttuurista on tullut osa arkipäiväämme, mutta voimme silti olla sitä vastaan.

Globalisaatio on hiljattainen prosessi, joka tapahtuu meidän tietämättämme. Siihen ei tarvita armeijoita tai poliittista valtaa, taloudellinen valta ja televisio riittävät. Glokalisaatio puolestaan käy sotaa globalisaatiota vastaan osaksi samoilla aseilla. Valtio voi pitää itsellään suurimmat varat ja sijoittaa rahaa asevarusteluun, tiedotusvälineiden omistukseen ja koulutukseen. Erityisesti kaksi jälkimmäistä ovat tehokkaita, muttei valtio yhtän heikommaksi ainakaan jää, jos sillä on oma armeija asettomia maanviljelijöitä vastaan. Omassa maassaan valtio ylläpitää omaa suvereeniuttaan, mutta kokouspöydässä saattaa olla kaikesta huolimatta Coca Cola-pullo ja elokuvateattereissa elokuvia Hollywoodista.

On vaikea nähdä, miten nykyisessä kulttuurien sekamelskassa lopulta kulttuurit uhkaisivat toisiaan. Niin globalisaatio kuin glokalisaatio luovat uhkia, joihin ne itse reagoivat. Kiinalaisten yhtenäistämishanke saa näyttämään siltä kuin yksi kieli, puolue ja talousjärjestelmä tekisivät koko maasta loistokkaamman ja upeamman. Samoin kuin, jos Suomesta saataisiin jotenkin ruotsinkieli, saame ja eriväriset ihmiset kitkettyä pois sekä kaikki "oikeat" suomalaiset majoitettua yhden aatteen taakse, niin Suomi olisi parempi kuin koskaan.

Maailma on kuitenkin aina ollut monikulttuurinen. Me emme vain ole tienneet niistä ennen. Kun niistä ollaan tultu tietoisiksi, on voitu pelästyä ja reagoida niin, että kaikki vieras on tuhottava tai ne ollaan koettu kiehtoviksi. Jälkimmäisessä tapauksessa toisesta kulttuurista on aina jotain opittavaa. Niissä on toki jotain vierasta, mutta yhtälailla lukuisat kulttuurit pitävät sisällään yhteisiä piirteitä. Erityisesti jokaisella kulttuurilla on opettaa se, että mitä on olla ihminen. Köyhällä tiibetiläisillä on kertoa toisenlaista tarinaa kuin rikkaalla liikemiehellä Euroopasta. Silti heillä olisi varmasti jotain opittavaa toisiltaan. Kumpi heistä osaisi opettaa paremmin ihmisyydestä ja elämästä?

Globalisaatio ja glokalisaatio ovat molemmat persoonattomia projekteja. Kansallisvaltio on toki vielä jotenkin hahmotettavissa esimerkiksi yhden puolueen hankkeeksi, mutta valtiostakaan ei voida yhtä ihmistä syyttää. "Koneisto" pitää huolen siitä, että ihmiset toimivat tietyn lain mukaan, juovat tietynlaisia juomia ja uskovat tiettyjen asioiden olevan luonteeltaan positiivisia. Se ei kuitenkaan ole vähäisimmässäkään määrin persoonallinen, eikä se siksi ymmärrä ihmisyydestä tai elämästä mitään. Yksittäinen ihminen saattaa vielä ymmärtää, mutta kuten Karl Marx asiasta hienosti puhuu, "koneistossa" mukanaolo vieraannuttaa ihmisen: hän on vain palanen suurempaa kokonaisuutta.

Molempien hankkeiden takaa on löydettävissä yllätys kyllä samanlaisia tekijöitä. Globalisaatiosta on tullut todellinen uhka kulttuureille vasta tiedotusvälineiden kehityksen myötä. Televisio on näyttänyt toiveikkaita kuvia muualta maailmasta; musiikki on levittäytynyt maailmalle sieltä, missä on varaa tuotantovälineisiin, sinne, missä ei ole. Teknologinen kehitys on siis luonut uhan kansalliselle identiteetille, mutta samaan aikaan se onkin mahdollistanut kansalliset hankkeet. Natsi-Saksa on oiva esimerkki kansallisesta hankkeesta, jossa käytettiin uutta teknologiaa kansalaisten päänmenoksi. Saksan valtiolla tai äärimmilleen ajateltuna, yhdellä puolueella maassa, oli valta ja rahaa syytää omaa "kulttuuriaan" lukuisten vaihtoehtojen sijaan.

Teknologinen kehitys on luonut epätasa-arvoisuutta. Kaikilla ei ole mahdollisuutta saada ääntään kuuluville tiedotusvälineissä. Se vaatii taloudellista valtaa. Useissa maissa edelleen taloudellinen valta on jotakuinkin sama asia kuin poliittinen valta. Puolueella tai puolueilla saattaa olla yllättävän paljon sanottavaa televisiolähetysten sisältöön. Tämä takaa sen, että esimerkiksi Kiinassa ei nähdä tiibetiläisten toimittamia uutisia Tiibetistä. Väärä kieli saatetaan kokea uhkana kansalliselle yhtenäisyydelle ja niin on parempi, että kiinalaisissa televisiossa nähdään aina kiinalainen toimittaja kertomassa tapahtumista Kiinassa, kiinalaisesta näkökulmasta.