Uskontotiede on monelle melko vieras tieteenlaji. Useammin kuin kerran minulta on kysytty: "tuleeko susta pappi?" tai jotain vastaavaa. Uskontotiede sekoitetaan hyvin helposti teologiaan.

Pienen kosketuksen tieteeseen saatuaan huomaa joutuneensa melkoiseen kieli-, luonnon-, yhteiskunnallisten ja humanististen tieteiden sulatusuuniin. Vaikka tiede kantaa komeasti etuliitteenään uskonto-sanaa, tänä päivänä uskonnolliset ja uskontojenkaltaiset ilmiöt sekä itsessään usko kuuluvat kaikki "saman katon alle". Uskonnolliset ilmiöt toki kuuluvat uskontoihin, mutta uskontojenkaltaiset ilmiöt saattavat viitata jo useampaan paikkaan inhimillisessä toiminnassa. Uskontojenkaltaisuutena kun voidaan nähdä kaikki ihmiseen kultuurisesti tarttuva "oikea", esimerkiksi kieli, kansallisuusaate, idolisointi, fanius, talousjärjestelmä ja yhteiskunnalliset valtasuhteet. Ne ovat meistä itsestämme riippuvia ja ne ehkä pitäisi joskus kyetä kyseenalaistamaan, mutta näin harvoin tehdään. Tämän jälkeen katse voikin kiinnittyä siihen, miksi näitä asioita ei kyseenalaisteta, mikä ihmisiä estää?

Vihoviimeisenä asiana uskontotieteen tutkimuskohteissa on usko. Sillä voidaan viitata sitten jo ihmisen henkilökohtaisiin uskomuksiin. Toki jokainen meistä yksilöinä on saanut ikään kuin annettuna kielen ja kansalaisuuden, mutta uskon voi ajatella olevan jotain henkilökohtaisempaa. Sillä on tekemistä sosiaalisten suhteiden kanssa, mutta meistä melko moni on kuitenkin tavalla tai toisella poikkiteloin jonkin asian kanssa, joka esimerkiksi omassa perheessä katsotaan olevan tuikitarpeellista. Ääriesimerkki uskosta voi olla mielenterveydellisistä ongelmista kärsivien ihmisten uskomukset, sisäiset äänet, ääntenkuulemiset ja harhat. Terve ihminen ei usko (paino sanalla "usko") harhojaan tosiksi, mutta sairas tekee näin.

Uskontotieteen yhtenä perustajaehdokkaana pidetään saksalais-englantilaista kielitieteilijää Friedrich Max Mülleriä, tuttavallisesti Max. Hän alkoi tehdä 1800-luvun puolella järjestelmällisesti työtä sen eteen, että syntyisi jonkinlainen uskontotieteellinen lähestymistapa. Hänen tapansa oli puhtaasti kielitieteelinen, sillä hän tutki muinaisia intialaisia tekstejä. Hänellä oli kuitenkin jo tieteenalasta jonkinlainen visio, vaikkei uskontotiedettä tuossa vaiheessa varsinaisesti vielä ollut. Hän nimittäin näki uskontotieteen olevan askel kohti "ajattelun tiedettä". Tuo on tavallaan osuvampi, mutta edelleen harhaanjohtava nimitys. Myöhemmin nimittäin kehittyi kognitiotiede, joka on pyrkinyt luomaan kuvan tai käsityksen ihmisen mielenrakenteista eli miten ihmisen ajatukset rakentuvat ja kaavoittuvat. Tuossa kohtaa ajattelun tiede ja kognitiotiede syövät toisiltaan tilaa, sen lisäksi, että kognitiotiede on osa uskontotiedettä ja psykologiaa.

Jo pienen tutustumisen jälkeen uskontotiede tuntuu kuitenkin aikansa eläneeltä käsitteeltä. Ehkä se saa olla tällä hetkellä yliopistojen opinto-ohjelmissa sen vuoksi, ettei sille ole parempaakaan nimeä keksitty. Äkkiä voisi näyttää jopa siltä, ettei uskontotieteellä ole omaa paikkaansa alkuunkaan, koska se hieman sosiologian tavoin sulkee sisäänsä melkein minkä tahansa toisen tieteenlajin. Ne ovat molemmat sekatieteitä, monitieteisiä lähestymistapoja ihmisen ja ihmisryhmien toimintaan.