Uskontohistoriallisesti ajatellen ihmiskunta on lyönyt aika paljon kahden kortin varaan. Kristinusko ja islam ovat vahvoilla pyrkimyksillään onnistuneet kasvattamaan vaikutuspiiriään, eikä näiden uskontojen rajoja varmasti pysty rikkomaan mikään muu kuin kyseiset uskonnot. Toinen vaihtoehto niiden hegemonian purkautumisella on tieteellinen maailmankuva. Vaikka olen itse ollut aikanaan voimakkaastikin kristinuskoa ja islamia vastaan, en pidä välttämättä puhtaan tieteellistä ja rationaalista maailmankuvaa yhtään sen parempana. Pikemmin tulisi muistaa historia. Rationaaliset pyrkimykset ovat tänä päivänä nähtävissä ennen muuta sosialistisissa yhteiskunnissa, jotka ovat enemmän tai vähemmän diktatuureja, joissa ihmisarvolla on hyvin vähän merkitystä.

Niin kauan kuin tieteen piirissä on ollut kristittyjä tai islamilaisia, uskonnollisuutta on pidetty ihmiselle lajityypillisenä ominaisuutena. On kuitenkin uskontoja, joissa uskonnollisuus on käytännössä elämää arjessa eikä temppelissä. Toisaalta nykyisin uskonnollisiin ilmiöihin voidaan liittää monia maallisia ilmiöitä, lähimpänä kenties tätä voisi nähdä olevan urheiluseurojen fanijoukkojen "hurmoksen", joka lähentelee uskonnollista toimintaa. Fanijoukon kannustaessa omaa suosikkiaan mantrankaltaisin, toistuvin huudoin, ollaan lähellä "rukousta". Kun oma joukkue voittaa mestaruuden fanijoukon valtaa yhteenkuuluvuuden tunteen lisäksi tunne, jota voi pitää uskonnollisena elämyksenä. Maallinen unohtuu ja oma joukkue on taivaallinen mestari.

Ihmisiltä on vaikea poistaa tällaisia elämyksiä. Sen kun voi saada luonnossa kävellessä, musiikkia kuunnellessa tai kirjoja lukiessa. Ahaa-elämykset ovat lähellä valaistumisen kokemusta, vaikka ensimmäinen voi olla puhtaasti maallisiin asioihin liittyvä ja jälkimmäinen kuuluu buddhalaiseen uskoon. Raja kulkeekin oikeastaan siinä, mikä ylipäätään kuuluu uskonnollisuuteen ja mikä on vain uskoa.

Ihmiskunta tulee toimeen ilman uskonnollisuutta, mutta väittäisin sen poistavan silloin jotain ihmisten tunneskaalasta. Tuon tunneskaalan osan poistamista tulisi harkita vain silloin, kun se aiheuttaa tuhoa ja vahinkoa ihmiselle itselleen ja kanssaihmisille. Terroristi-iskuja ei ole tuomittava, mutta ajatusmaailma niiden takana on ymmärrettävä ja erilaiset valtarakenteet on pyrittävä purkamaan, jotta ihmiset ymmärtäisivät, mitä tekevät itselleen ja kanssaihmisille juostessaan kahvilaan vain räjäyttääkseen 3 ihmistä itsensä mukana. Itsetuhopommittajalla on "järkevä" syy toimia, kuten toimii, mutta niin heidän ajattelutavoistaan tietämättömien on vaikea ymmärtää hänen motiivejaan kuin hänen on vaikea ymmärtää meidän motiivejamme. Tuon ymmärrysten välisen kuilun yli tulisi rakentaa silta.

Toiseksi meidän tulisi ymmärtää historiasta vielä muutakin. Uskontotieteilijä Mircea Eliade esitti minulle hyvin vaikeasti avautuvan ajatuksen siitä, että ihmiskunta vihaa historiaansa. Se pyrkii kaikin tavoin unohtamaan menneen. Jos tuota ajatusta ajattelee yksilöiden elämässä, yksi tekijä on jo se, että ihmisen muisti on kohtuullisen lyhyt. Ihmiset muistavat vain sen, minkä he haluavat muistaa. Jotkut asiat voivat olla jopa niin kipeitä, että ne saavatkin unohtua tai niitä pyritään tietoisesti sysäämään sivuun. Kaikesta huolimatta historia nostaa aina päätään, se vaikuttaa ihmisen arkielämään nyt ja tulevaisuudessa, niin kauan kuin se on vain pakolla unohdettua.

Uskontojen näkökulmasta juuri kaksi voimakkainta uskontoa ovat pyrkineet peittämään alleen muinaisen uskonnon, joka saattaa olla niiden molempien näkökulmasta kipeä muisto. Juutalaisuus antaa lupauksen siitä, että se on ainoa oikea ja aivan ensimmäinen uskonto maailmassa. Tätä ajatusta seuraa myös islam, hieman muokatussa muodossa. Kristinusko puolestaan perustuu juutalaisuuteen siten, että kristinuskon messias, Jeesus, oli juutalainen. Muutoin Uuden ja Vanhan testamentin jumalakuvat ovat jopa jossain määrin ristiriitaiset, ikään kuin Uuteen testamenttiin ehtiessä Vanhan testamentin julma ja kärsimätön jumala olisi käynyt persoonallisuusleikkauksessa hankkimassa uuden kärsivällisyyden.

Historia näiden kolmen maailmanuskonnon taustalla ulottuu juutalaisuuden historiaa kauemmas, jopa kaksituhatta vuotta aiempaan aikaan. Maailmanuskontojen kentässä tuo uskomus ei ole täysin unohtunut, mutta siitä on jäljellä vain rippeet. Tieteilijät ovat keränneet valtavan aineiston, joka osoittaa, että paitsi tuo unohdettu uskonto on vanhin, se on myös huomattavasti tekstuaalisesti laajempi kuin Raamattu. Vieläpä niin, että ei ole epäilystäkään, mistä kirjallisesta perinteestä Raamattu on ottanut aineksia. Tuo kulttuuri, joka on niin kiivaasti haluttu unohtaa on mesopotamialainen.

Mesopotamialaisen uskonnon historia ulottuu 5000-luvulle eKr. Sen juuret ovat useammassa eri kulttuurissa, joten sekään ei ole millään muotoa alkuperäinen. Alkuperäisyyden leima on tarttunut siihen kuitenkin siksi, että kirjoitustaidon synnyttyä n. 3200 eKr. sen valta-alue alkoi levitä. Tämä on tuttua kaikista kirjauskonnoista, erityisesti kristinuskosta ja islamista. Tuohon aikaan kirjoitustaito oli valtaa ja symbolit eli kirjaimet edustivat jotain aivan toista elämän sfääriä kuin kirjaimet, joita minä naputan lauseesta toiseen. Kirjoitustaito merkitsi poistumista suullisen perinteen piiristä, vaikkei se mihinkään kadonnut. Mesopotamialaisesta uskonnosta on jäänyt jäljelle vain kirjallinen perinne, sen sijaan suullinen perinne on unohtunut ja kadonnut ikiajoiksi.

Tämän katoamisen taustalla tuskin on pelkästään se, että tuo uskonto haluttiin unohtaa. Sillä se ei ole "vain" unohtunut, kenties se on haluttu unohtaa. Mesopotamialainen uskonto oli samaan aikaan yksi- ja monijumalainen, sillä oli antaa maailmalle luojajumala, jumalan poika ja lukuisia muita hahmoja, jotka saatamme tunnistaa jostain muusta, nykyisin vallalla olevasta uskonnosta. Samoin tutulta saattavat kuulostaa myytit siitä, miten jumalan poika kukistaa pimeyden voimat ja pelastaa maailman; vedenpaisumuskertomukset; siipiselkäiset suojelushenget (-jumalat vrt. enkelit). Maailmanhistoria tunsi nämä tarinat jo reilu tuhat vuotta ennen Vanhan testamentin kirjoittamista, mutta tarinat kerrottiin uudelleen. Vertaileva uskontojentutkimus on jo paljastanut, että mesopotamialaisen ja myöhemmin kristillisen perinteen välillä on täysin saumaton yhteenkuuluvuus.

Olen kuullut lukuisat kerrat tämän päivän kristittyjen kertovan, miten vain kristinuskossa ihmeet ovat todellisia, vain Jeesus pelasti maailman ja lukuisia muita hienoja tarinoita. He ovat unohtaneet oman uskontonsa historian. Tässä kohtaa kysymys nousee, kuka tuosta unohduksesta vastasi, kuka halusi mesopotamialaisen uskonnon unohtuvan? Kirjoitustaidon lisäksi moni muu asia on edustanut valtaa. Toistuvasti palautuu mieleen Rooman historia, keisarit ja kääntymykset kristinuskoon. Siinä missä juutalaisuus oli paimentolaisuskonto muinaisessa Israelissa ja jäänyt isiensä maille, kristinusko löysi tiensä vihollisleiriinsä Roomaan. Osoittaako siis kristinuskon oikeellisuutta se, että heidän vihollisensa, roomalaiset kääntyivät kristinuskoon? Ainakaan tuo kääntymys ei vähentänyt seuraavan puolentoista vuosituhannen aikana verenvuodatusta kristinuskon tehdessä menestyksekästä matkaansa ympäri maailman.

Kristinusko sai vahvan vastustajan islamista, jonka juuret nekin juontuvat Mesopotamiaan. Voimakkaat pyrkimykset ja kansanpuhdistukset ajoivat vääräuskoisia pois kotimailtaan. Toistan kysymyksen: miksi mesopotamialainen uskonto unohtui? Miksi kristityt ja muslimit ovat unohtaneet oman historiansa?