Vallankäyttö on ihmisillä verissä. Vallasta on sanottu, että se on kaikissa muodoissaan poliittista ja päämäärähakuista. Fyysinen vallankäyttö on näkyvää ja helpommin tulkittavissa kuin ihmisten välisessä viestinnässä käytettävä valta. Kun äiti sanoo lapselleen, ettei lapsi saa tehdä sitä ja tätä, sillä pyritään saamaan niskottelijat kuriin ja oikeille raiteille. Kuitenkin olemme sinällään kulttuurisidonnaisia, että se mitä lapsi saa tehdä yhdessä perheessä, ei välttämättä ole sallittua toisessa; mikä on normaalia meidän kulttuurissamme, on epänormaalia toisessa. Siitä syystä vallankäyttö ei ole vain poliittista, vaan myös kulttuurisidonnaista.

Minun perheeni kulttuuri on ollut toisenlainen kuin muiden perheiden. Se tarkoittaa samalla sitä, että minun ja äitini tai isäni sekä heidän keskenäinen viestintänsä on poikennut muista perheistä. Vaikka suomalaisilla on käytössään oma kielensä, sanojen merkitykset eivät ole millään muotoa muuttumattomia. Puhuessani rakkaudesta tarkoitan sillä eri asiaa kuin äitini puhuessa rakkaudesta, ja kun puhun vallasta, puhun siitä eri sävyyn kuin isäni olisi puhunut. Siitä huolimatta niin äitini kuin isäni käsitykset ovat heijastuneet minuun. Rakkaus ja valta ovat jotain, mitä olen tulkinnut aivan ensimmäiseksi omassa perheessäni. Rakkaudesta puhuttiin enemmän, joten kiinnitin ensimmäiseksi huomioni siihen, miten sanojen ja tekojen suhde oli äärimmäisen ristiriitainen. Minuun se vaikutti niin, että lopulta rakkaudesta ja ihmisistä tuli epäluotettavia.

Valta sen sijaan on perheoloissa vaiettu asia. Se on ikään kuin vanhemmille luonnollisesti annettu, joten he saavat ja heidän pitää käyttää sitä lapsiinsa. Samaan aikaan vanhemmat saattavat käydä kuitenkin jossain määrin pientä kädenvääntöä siitä, kummalla on valtaa enemmän. Äidin hoitaessa siivoukset ja isän röhnöttäessä sohvalla, valta on siirtynyt isälle. Hän on roomalainen keisari, jonka ei tarvitse tehdä yhtään mitään, koska hänellä on hyvät palvelijat. Tämä itsestäänselvä asetelma muuttuu epäselvemmäksi, kun äiti avaa suunsa ja haukkuu miehensä pystyy: "Enää en katso sua makaamassa siinä hetkeäkään! Ota imuri käteen tai mene ulos." Äidillä on sanoissaan pyrkimys vaikuttaa mieheensä. Ensimmäinen vaihtoehto viittaa siihen, että isän on alettava siivota. Jälkimmäinen vaihtoehto puolestaan osoittaa äidin tulevan toimeen yksinkin. Hän pystyy siivoamaan yksinkin, joten mies voi mennä vaikka kaveriensa luokse tai baariin pelaamaan biljardia. Jälkimmäisessä tapauksessa tilanne tavallaan raukeaa hetkellisesti ja odottaa seuraavaa mahdollista konfliktia. Tällaisia tilanteita näin omassa perheessäni lukuisia.

Ajattelin pitkään parisuhteiden olevan kokonaisuuksia, joissa pyritään tasa-arvoisuuteen. Riidat ovat väistämättömiä, mutten koskaan ajatellut, mitä riidat käytännössä ovat. Miten parisuhteissa "roolit" jaetaan. Kesti melko pitkään päästä rakkaudesta valtaan. Eikä näillä näennäisesti varmasti mitään yhteistä olekaan. Parisuhteissa kuitenkin niin rakkauden kuin vallan määrä vaihtelevat. Ne eivät edellytä toisiaan, mutta tavalla tai toisella ne sisältyvät kaikkeen ihmisen käyttäytymiseen, ei vain kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa.

Parisuhteissa ihmiset pystyvät kuitenkin jossain määrin "yhteislauluun". Äidillä ja isällä saattaa olla elämässään sama rytmi, samat arvostukset, samanlaiset mielihalut. Puhetta tarvitaan vähemmän, kun ihmiset ymmärtävät toisiaan vähemmälläkin. Ymmärrys ei ole täydellistä, mutta ihmiset saattavat ihan omaa oloa helpottaakseen pistää mutkia suoraksi ja heidän mielissään toisesta ihmisestä tulee itsestäänselvä, tuttu ja turvallinen. Valtaa voidaan käyttää huoletta niin kauan kuin joku ei kyseenalaista vallankäyttäjien motiiveja. Sama pätee parisuhteeseen: siitä hetkestä, kun jokin asia kyseenalaistuu ja tarvitaan uutta määrittelyä, idylli rikkoutuu, ennen itsestäänselvät asiat eivät ole enää itsestäänselviä.

Isäni röhnöttämisestä sohvalla humalaisena tai selvinpäin tuli itsestäänselvyys. Äitini purki ahdistustaan ja vihaansa jo suhteen aikana, mutta oli lopulta aina altavastaajana. Niin fyysinen kuin psyykkinen valta olivat isälläni. Tilanne johtikin siihen, että isäni asema perheessä joutui uudelleen määriteltäväksi vasta, kun äitini päätti lähteä ja ottaa minut mukaansa. Isäni huomasi, ettei hänellä ollutkaan niin paljoa valtaa vaimoonsa kuin oli kuvitellut.

Minun roolini tässä valtataistelussa ei ollut pieni sekään. Molemmat vanhempani pyrkivät "poliittisilla ohjelmillaan" vaikuttamaan minun asenteisiini aina toista vanhempaa kohtaan. Isäni oli äitini ohjelman mukaan sika, äitini oli isäni ohjelman mukaan hullu. Nämä ohjelmat olivat keskenään ristiriitaisia, eikä lopulta kumpikaan ohjelma löytänyt minusta otollista maaperää. Pyrkimys oli silti ollut olemassa. Olin heille se itsestäänselvä vallankäytön kohde: lapsi, johon omia ohjelmiaan voi vapaasti siirtää.

Kuulostaa siltä, että rakkaudella on hyvin vähän tekemistä tässä. Lopulta rakkaus on kuitenkin jokaisen kokijan itsensä määrittelemää. Aivan samalla tavalla kuin meille pyhät asiat ovat pyhiä vain meille. Yksi pitää musiikista, toinen urheilusta, kolmas naisista. Rakkaus on osa meidän ohjelmaamme. Suuntaamme tekomme ja huomiomme asioihin, joista pidämme. En epäile, etteikö isänikin olisi rakastanut minua. Hänen tapansa osoittaa rakkauttaan oli kuitenkin tyystin erilainen kuin äitini tapa. Ymmärrän myös nyt, että tuo rakkaus suuntasi hänen huomionsa minuun, vaikka samaan aikaan hän puhui pitkälti itsekseen. Valtaohjelma toimiikin kahteen suuntaan: samaan aikaan se kohdistuu ulospäin (isältäni minulle) ja sisäänpäin (isältäni hänelle itselleen) lujittaakseen sisäistä käsitystä asioista. Voisi kuulostaa rakkaudettomalta haukkua äitiäni minulle, mutta niin me ihmiset saatamme rakkaudesta huomaamattamme tehdä. Ei meidän ole tarkoitus tehdä niin, se on kuitenkin osa meidän tapaamme toimia. Haluamme sitoa rakkautemme kohteen itseemme ja saada hänet ajattelemaan samalla tavalla kuin itse ajattelemme.