Ihmiskunnan historian hämärissä ihmiset olivat jakaantuneet pieniin yhteisöihin. Vaikka kahden yhteisön välillä saattoi olla hyvinkin lyhyt välimatka, he eivät tienneet toisistaan, ei ollut maarajoja erottamassa heidän menemisiään tai tulemisiaan. Nämä kaksi ihmisryhmää saattoivat lisäksi puhua aivan eri kieltä, heillä saattoi olla hyvinkin toisistaan poikkeavia tapoja ja käsityksiä maailmasta. Heidän eloonjäämisensä riippui pitkälti siitä, miten tuo yhteisö toimi yhdessä. Yhteisön historia, eri perheissä tapahtuneet mullistukset näkyivät yhteisön jokapäiväisessä elämässä. Kuten myöhemmin, kun alkoholi tuli näihin kyliin. Kun kylässä on kolmekymmentä ihmistä, yksi humalikko erottuu joukosta välittömästi.

Heille oli päivänselvää, mistä ongelmakäyttäytyminen saattoi johtua. Lukuisat pienyhteisöt ovat kieltäytyneet alkoholista, he ovat nähneet sen korreloivan niin väkivaltaan kuin itsemurhakuolleisuuteen. Samoin, jos perheissä on ollut sukurutsaa, se on tullut ilmi ennemmin tai myöhemmin, samoin rangaistus. Tällaisista pienyhteisöistä ihmiskunta on levittäytynyt ympäri maailmaa. Siellä missä aiemmin oli 30 ihmistä, on tänä päivänä lukuisia taloja, joissa kussakin elää 300 ihmistä. Siinä missä suuri kylä saattoi aiemmin tarkoittaa sadan tai kahdensadan hengen kyläyhteisöä, tänä päivänä puhutaan kymmenistä miljoonista.

Kaupungeissa ihmiset eivät enää tunne toisiaan, eivät välttämättä edes omaa historiaansa. Ongelmat on haudattu erilaisten vaihtoehtojen alle. Pienessä yhteisössä ongelmat oli selvitettävä yleisen viihtyvyyden ja hyvinvoinnin vuoksi. Tänä päivänä ongelmia ratkotaan riippuvuuksilla eli ongelmien päälle punotaan uusia ongelmia. Lopputuloksena on moniongelmainen yksilö, ongelmaverkosto, jossa yhden ongelman ratkominen saattaa hyvin nopeasti johtaa toisen ratkeamiseen, mutta alkuunpääseminen on hankalaa. Perheet eivät ole enää toistensa tukena, asioita ei enää ratkota niin, että osapuolet istutetaan puhumaan asioista kylän vanhimman kanssa. Mieluummin ollaan puhumatta tai jos jostakin puhutaan, jauhetaan pikemmin säästä, kukkien istutuksesta tai pölyimurikauppiaista. Katse on helpompaa kääntää pois ongelmista ja siinä ohessa me hiljalleen hautaudumme niihin, hyväksymme niiden olemassaolon.

Ongelmatonta maailmaa ei ole koskaan ollut. Mitään ideaalitilaa on turha edes hakea. Lähempänä toteutumista on jonkinasteisen tasapainon tila. Alkoholinkäyttöä ja sukurutsaa voidaan koettaa ymmärtää. Niitä voidaan ajatella myös tasapainon kautta. Ajatellaan, että kohtuullisesti nautittuna tai tehnynä kaikki on okei. Nähdäkseni kuitenkin mikä tahansa on ongelma silloin, kun se satuttaa ihmistä itseään tai muita ihmisiä. On lisäksi täyttä harhakuvitelmaa, ettei muut ihmiset kärsi, jos ihminen satuttaa vain itseään. Olemme kaikki edelleen pohjimmiltamme pienyhteisössä. Se on vain hajaantunut, se on laajentunut, ihmiset ovat menettäneet sellaisen ymmärryksen, joka ihmisillä oli aiemmin ihmisistä itsestään. Meidän toimemme vaikuttaa aina muihin ihmisiin, niin kauan kuin olemme tuossa pienyhteisössä. Jos eläisimme yksin, erakkoina metsässä, tilanne olisi toinen. Harva meistä kuitenkaan metsässä yksin elää.

Psykologeista ja psykiatreista on tullut puolueettomampia "kylän vanhimpia". He ovat tulleet ratkomaan niitä ongelmia, joita emme enää yhteisöissämme kykene selvittämään. Tarvitsemme ammatti-ihmisiä kertomaan meille, minkä väriset sukat on IN, mikä musiikki on OUT, mitä toiselle ihmiselle saa tehdä ja mitä ei. Siinä on jotakin perverssiä. Ikään kuin me tarvitsisimme jatkuvaa valvontaa, koska muuten tekisimme pahaa itsellemme tai jollekin toiselle. Kyläyhteisössä ei ollut valvontaa, siellä vain asiat tulivat julki ennemmin tai myöhemmin. Mikään ei pysy salassa. Ihmiskunnan kehittyessä jumalista tuli jonkinlaisia Big Brothereita, valvovia silmiä, joiden alla kukin ihminen on kaiken aikaa. Nuo silmät tarkkaavat sitä osaammeko me toimia oikein, olla ihmisille ihmisiä. Myöhemmin olemme iskeneet päälle vielä kokonaisen valvontakoneiston: poliisit, kamerat, vartijat, lainsäätäjät, asianajat, tuomarit, valamiehistön. Lopulta onko yhteiskuntamme nyt saavuttanut kehityksensä lakipisteen, jossa kaikki toimii paremmin kuin noissa täysin valvomattomissa pienyhteisöissä? Onko meidän yhteiskunnassa vähemmän ongelmia ratkottavana? Kaiken järjen mukaan näin pitäisi olla, mutta ikävä on myöntää, että kenties kehityksen myötä ihmisyys on regressoitunut, taantunut.