Vuosia sitten eräs nuori nainen sanoi, ettei ole omena kauas puusta pudonnut. Hän viittasi isääni. Kerroin hänelle alkoholisti-isästäni, joka ei ollut välttämättä niin kovin hyvä aviomies. Hän koetti olla hyvä isä, mutta resurssit eivät aina riittäneet. Nainen, jolle tämän kerroin ei tuntenut minua eikä ollut koskaan tavannut isääni. Silti olen saanut kuulla vastakin, että erilaiset riippuvuudet periytyvät geeneissä. Olen ollut skeptinen tai vastakkaista mieltä.

DNA sisältää valtavasti tietoa, kenties jopa enemmän kuin mikään siru. DNA:ssa on jono erilaisia koodeja, jotka määrittävät ihmisen fysiologisesti ihmiseksi. Ihmisellä on kaksi jalkaa, kaksi kättä, sydän, aivot jne. Muutakin tietoa toki voi olla, mutta tämä on tärkein ja oleellisin tieto. Kun lapsesta tulee isänsä tai äitinsä näköinen, se johtuu geeniperimästä. Fysiologiset ominaisuudet ovat kuitenkin eri asia kuin psyykkiset ominaisuudet.

Väittäessämme, että psyykkiset ominaisuudet periytyvät geeneissä, meidän on ymmärrettävä, mitä ne tarkalleen ovat. Kun taas puhumme alkoholismin periytymisestä, meidän on ymmärrettävä, mitä alkoholismi on. Psyykkisiä ominaisuuksia voivat olla mm. rauhallisuus, hyvä stressinsietokyky ja aggressiivisuus. Alkoholismi puolestaan, kuten olen useampaan kertaan kirjoittanut, on ahdistussairaus. Ahdistustakin voidaan pitää psyykkisenä ominaisuutena, mutta pikemmin se on ihmisen tietoisuuden erityislaadusta johtuva luonnollinen tila, joka voi toisaalta johtaa erilaisiin psyyken häiriöihin.

Ahdistus seuraa eksistentialistisia, ihmisen olemassaoloon, tarpeellisuuteen, hyödyllisyyteen jne. kohdistuvista kysymyksistä. Kun vastausta ei löydy, ahdistus jatkuu. Kun vastaus löytyy, se ei tarkoita, että ahdistus loppuisi. Ahdistus on vain tiedostettava ja sen kanssa on tultava toimeen. Niin kauan kuin ihminen pakenee peikkojaan, hän samalla altistuu toimimaan erilaisin, itselleen vahingollisin tavoin. Tästä on kyse lopulta siinä, kun ihminen päättää tarttua tuoppiin, viillellä ranteitaan, hukuttaa itsensä työn alle.

Kun kyse on yleisinhimillisestä psyykkisestä ominaisuudesta, mikä DNA:n rooli tässä on? Äkkiä näyttääkin siltä, että kun psyykkisistä ominaisuuksista puhutaan periytyvinä, sanotaan ihmisen geeneissä periytyvän inhimillisiä ominaisuuksia. Eli käytännössä ei sanota yhtään mitään. Väitettä, että alkoholismi olisi periytyvää onkin hieman kaunisteltu sanomalla vain taipumuksen periytyvän. Kun kyse on ahdistussairaudesta ja yleisistä psyykkisistä ominaisuuksista, eikö tällöin voisi ajatella, että kaikki ahdistussairaudet periytyvät taipumuksena.

Ahdistussairauksia on lukuisia, mutta äkkiä ajateltuna ne voisi esimerkinomaisesti typistää yhteen: riippuvuuksiin. Ihminen voi olla riippuvainen työstä, seksistä, sosiaalisista kontakteista, huumeista, tupakasta, alkoholista, liikunnasta ja lukuisista muista asioista. Jos siis väitetään ahdistussairauksien periytyvän taipumuksena, tarkoittaako se sitä, että minulla saattaa olla taipumus näihin kaikkiin, vain jos isäni, äitini tai heidän vanhempansa ja isovanhempansa olisivat näistä samoista ongelmista kärsineet? Tarkoittaako tämä samalla sitä, että itseasiassa jossakin aivan ihmiskunnan historian alkupäässä on ollut prototyyppiyksilö, jolla on ollut nämä kaikki riippuvuudet, koska eiväthän ne voisi muuten periytyä sukupuussa alaspäin, jos niitä ei olisi ollut?

Toki on mahdollista, että äidin käyttäessä huumeita odotusaikana sikiö on äitinsä ohessa toistuvasti tripillä. Kun lapsi on altistunut kemiallisille aineille jo sikiövaiheessa, se voi aiheuttaa monenlaisia muutoksia. Yksi ja selkeä vaikutus on se, että lapsihan on ollut jo ennen syntymäänsä koukussa aineisiin. Siten aineet (tupakka, kahvi, tee, suklaa, alkoholi, LSD jne.) ovat aivan oma ryhmänsä riippuvuuksien joukossa. Muut riippuvuussairaudet sen sijaan ovat puhtaammin psyykkisiä, koska aineet vaikuttavat ihmisen kemiaan. Niillä on suoria, fysiologisia vaikutuksia. On kuitenkin melko epäselvää, millä tavoin narkomaaniäidin aineidenkäyttö vaikuttaa lapsen taipumukseen tulla huumeriippuvaiseksi tai edes alkoholistiksi.

Väitän edelleen, että geeneillä on minimaalisen vähän tekemistä itse riippuvuuden tai sen periytymisen kanssa. Ihmisille kasataan syntymästä lähtien erilaisia kokemuksia ja paineita, joihin kukin oppii reagoimaan eri tavalla. Olen kasvanut alkoholisti-isästäni huolimatta ensin hyvin alkoholivastaiseksi, myöhemmin hieman myönteisemmäksi, mutta siitä huolimatta, että juon annoksen tai kaksi alkoholia vuodessa, en koe mitään tarvetta humaltumiseen. Kokemukseni mukaan en ole ainoa, joka on tehnyt lapsuudenaikaisten kokemusten vuoksi, hyvin radikaalin päätöksen olla käyttämättä. Saman päätöksen tehneistä ihmisistä on vaikea sanoa, onko heillä taipumusta vai ei. Toisaalta on todella vaikea sanoa, kumpi on määräävämpi tekijä mahdollisessa alkoholisoitumisessa: geeneillä vai elämänaikaisilla kokemuksilla. Oma väitteeni on, että kokemukset määräävät lähes täydellisesti.