Yliopisto-opiskelu on ollut haasteellista siitä huolimatta, että mediassa on viime aikoina kerrottu huolestuttavasti tasonlaskusta yliopistokoulutuksesta. Jo opiskelujen alussa aloin saada käsitystä siitä, että opettajilla ja professoreilla on valtava kiire. Sosiologian professori kertoi ensimmäisillä luennoillaan, että lamavuosina 90-luvun alussa hänen tarvitsi kirjoittaa yksi rahoitushakemus kolmessa vuodessa. Nykypäivänä hakemuksia kirjoitetaan "kolme vuodessa". Yksinkertaistetusti ja kärjistetysti näyttäisi siltä, että yliopiston henkilökunnan kiire on vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa kuusinkertaistunut.

Kiire ei voi olla vaikuttamatta opetuksen tasoon. Toisaalta tässä kiireessä on osansa opiskelijoilla. Aiemmin opiskelijoilla ei ollut vastaavia tukijärjestelmiä yliopistolla kuin tänä päivänä. Opintopsykologin palvelut ovat tulleet siinä tärkeäksi osaksi tämän päivän opiskelua, että jonot saattavat olla kuukauden tai parin mittaisia. Eivätkä kaikki opiskelijat ymmärrä edes hakea apuaan oppimisvaikeuksiinsa. Samoin jatkuva paine, kiire ja kilpailu voivat käydä nuorille opiskelijoille raskaaksi. Opintopsykologin lisäksi erilaiset mielenterveyspalvelut ovat tulleet osaksi yliopistomaailmaa. Siinä sivussa ihmetellään, miksi suoritustaso on laskenut.

Kysymys on toisaalta aiheellinen, toisaalta aiheeton. Yliopistojen ja valtion kannalta on syytä olla huolestunut siitä, ettei taso ole entisellään. Ongelmavyyhti on kuitenkin monimutkainen ja sitä on lähdettävä purkamaan jostakin muualta kuin opiskelijoiden "oppimisvaikeuksista" käsin. Kyse ei ole sen enempää opettajien "kiireestä", vaan yksi tärkeä tekijä on jatkuvasti kiristynyt talous. Yliopistoista on tullut osa tuloksentekemisen kulttuuria. Jos yliopistoista ei valmista tarpeeksi opiskelijoita vuodessa, tuet laskevat ja se voi tarkoittaa leikkauksia opetuksessa, jopa kokonaisia oppiaineita saatetaan lakkauttaa. Se ei ole pikkujuttu yliopistoille, eikä se ole sitä myöskään valtiolle, joka pyrkii olemaan maailman koulutustason kärkisijoille. Kilpailu on jatkuvaa se ulottuu aina valtioiden tasolle asti. Eli lopulta ongelmavyyhdin yläpäässä on lopulta valtion talous ja kilpailumentaliteetti.

Esitin myös, että kysymys on toisaalta aiheeton. Onko lopulta raha ja kilpailu ajaneet ohi ihmisten hyvinvoinnin? Luoko tällainen järjestelmä hyvinvointia vai voiko se toisaaltaan ajaa ihmiset aina pahempaan kierteeseen? Mitä, jos yliopisto-opinnotkaan eivät enää riitä työpaikan saamiseksi? Jo vuosia sitten kuulin, että joillakin ihmisillä oli vaikeuksia saada työpaikkaa, vaikka heillä oli kolme akateemista tutkintoa. Tämä asetelma on kerrassaan merkillinen. Olisikohan sittenkin tärkeämpää keskittyä siihen, että ihmisillä on hyvä olla ja työtä, ilman kolmea tutkintoa? Missä vaiheessa ylipäätään kulttuurimme on muuttunut sellaiseksi, ettei enää mikään tunnu riittävän? Ja yliopistoissa tämä tuntuu olevan todellinen ongelma. Kaiken aikaa asiat on pyrittävä tehdä teoreettisesti paremmin, käytännön elämästä tulee toissijainen asia, joka johtaa siihen, että yliopistoissa ja markkinoilla on lopulta huomattava määrä ihmisiä, jotka tietävät paljon, mutta joiden sosiaalinen elämä on täysin olematon.

Minulle sosiaalinen elämä ei ole sekään mikään suuren suuri juttu. Nautin yksinolosta ja saattaisin nauttia tutkijantyöstä, mutta... en nauti alkuunkaan kilpailusta ja kiireestä. Jo yksistään opinnoissa tentistä ja esseestä toiseen valmistautuminen on kuluttavaa. Arvosanojen painaessa vaakakupissa, jo ennen kuin oikeastaan tarvitsisi mitään käytännön tutkimustyössä osata, tuntuu turhauttavalta pyrkiä jatkuvasti hyviin arvosanoihin pystyäkseen jonakin päivänä päästä oikeasti harjoittelemaan tieteellistä työtä. Ikään kuin pelkkä harjoittelu olisi jotakin, jota varten on opiskeltava tutkinto tai kaksi.

Vihoviimeisenä asiana tästä aiheettomuudesta voisin sanoa, että asettaisin sittenkin ihmisten hyvinvoinnin etusijalle. Yliopistossa ei ole kenenkään pakko opiskella ja järjestelmää voidaan muuttaa. Opinnoista on hyötyä, mutta mitä hyötyä on jatkuvasta kiireestä, kilpailusta ja tehokkuusajattelusta yliopiskeluopinnoissa? Ehkä se saattaa kiinnostaa valtion virkamiehiä, jotka jakavat tukiaan yliopistoille; se saattaa kiinnostaa yliopiston taloudesta vastaavia; viime kädessä se kiinnostaa yliopistojen tiedekuntia, jotka saavat tukia. Vaan mikä lopulta on hyöty opiskelijalle? Sekö, että jokainen opiskelija pääsee nauttimaan tästä kaikesta hauskuudesta? Minun kokemukseni hauskaa on saada hiljalleen uutta tietoa, oppia ymmärtämään enemmän ja toisaalta tutustua uusiin ihmisiin. Mitä tällä lopulta on tekemistä edes loppututkinnon kanssa?