Vanhemmat huolehtivat ja eriasteisesti huolestuvat lapsistaan. Kiinteät tunnesiteet läheisiin ihmisiin ikään kuin edellyttävät sitä, että toisesta ihmisestä edes jossakin määrin huolehditaan, se kuuluu osana koko ihmiskunnan selviytymistaistelua. Eriasteinen huolestuminen kuitenkin näyttää viittaavan johonkin muuhun kuin tuohon huolehtimisen, antamisen ja saamisen logiikkaan.

Aivan ensimmäiseksi avaan hieman eri käsitteitä, joita voimme käyttää. Puhumme välittämisestä ja rakastamisesta. Nuo sanat kuvaavat tunnesidettä toiseen ihmiseen. Huolehtiminen viittaa yhtälailla toiseen ihmiseen kohdistuvaan tekemiseen: me huolehdimme isovanhemmistamme, kun he eivät enää tule itsenäisesti toimeen. Huolestuminen puolestaan on puhtaasti huolestujassa itsessään olevaa. Huolestuminen kyllä suuntautuu toiseen ihmiseen, se suuntautuu aina siihen ihmiseen, johon tunneside on vahva. Mutta se tunne on vahva ihmisessä itsessään, ja se tunne on negatiivinen. Siihen sisältyy pelko siitä, että läheinen ihminen ei mahdollisesti voi hyvin tai selviydy. Tuo koko pelko pohjautuu voimakkaasti siihen, ettei ihminen tiedä, eikä välttämättä tule toimeen tuon epätietoisuuden kanssa. Epätietoisuus puolestaan helpottuu sillä, että huolestuja saa tietää, missä hänen huolehtimisen kohteensa milloinkin on, miten hän voi jne.

Huolestuja asettaa tunteensa etuasemaan. Epätietoisuuden tilassa hän odottaa vain saavansa jonkinlaisen vastauksen, on se sitten positiivinen tai negatiivinen. Hänen on saatava tietää, eikä millään muulla ole sillä hetkellä väliä. Tuossa tilassa, hän saattaa vahingoittaa tai ahdistaa henkilöä, josta hän on huolestunut. Ikään kuin hänen huolestumisessaan on tärkeää se, että toiselle mahdollisesti voisi tapahtua jotakin ikävää, jotta hänestä voisi huolehtia. Tämä puolestaan ruokkii avuttomuutta sellaisessa tilanteessa, jossa huolehdittava ei yksinkertaisesti vielä tule toimeen itsenäisesti. Pieni lapsi on oivallinen kohde eriasteiselle huolestumiselle. Ylihuolehtiva äiti tai isä kuitenkin varustaa tässä vaiheessa lapsensa läpitunkevalla ahdistuksella, kenties tietynasteisella kyvyttömyydellä tulla itsenäisesti toimeen. Erityisesti huolestujalla on taipumus huolehtia liikaa. Jos ja kun ihminen luottaa muiden ihmisten kykyyn tehdä itse ruokansa, käydä kaupassa tai lääkärissä tarpeen vaatiessa, ei ole tarvetta sen enempää ylihuolehtia kuin huolestua. Jos ihmiselle tapahtuu jotakin, joka tekee hänestä toimintakyvyttömän ja vielä kyvyttömän pyytämään apua, on aika huolehtia lähimmäisestä. Jälleen kerran, huolestuminen on täysin turhaa.

Mikä saisi huolestujan lopettamaan huolestumisen? Miten hänet saisi luottamaan ihmisten kykyyn tulla toimeen? Mitään oikotietä onneen tuskin on. Kysymys on perusluottamuksesta ja luottamuksesta ihmisiin. On kyse ihmisen omista tunnesiteistä ja erityisesti tuosta kalvavasta epätietoisuuden tilasta, johon jokainen meistä ihmisistä suhtautuu eri tavoin. Osa meistä antaa epätietoisuuden olla niillä, jotka siitä välittävät ja keskittyvät olenaisiin, erityisesti sellaisiin asioihin, joista he ovat tietoisia. Toiset puolestaan hukkaavat itsensä epätietoisuuteen silloin, kun se kerran tulee tietoiseksi itsestään. Tietoa on saatava keinolla millä hyvänsä. Epätietoisuuteen itsensä hukkaava ihminen hukkaa helposti elämänsä ja etsii vastauksia kysymyksiin, joihin ei välttämättä edes ole vastausta. Se on opittua ja siitä on varmasti mahdollista oppia myös pois, mutta miten?