Elämä on iso mysteeri. Mistä olemme tulleet, miksi koemme niin paljon vääryyttä ja ongelmia, miksi tämä kaikki? Vastauksia voi löytää lähes mistä vain, mutta mistä löytyy lopulta kaikenkattava vastaus? Linja-autossa takanani istunut nainen aloitti monologin. Hän kertoi jutelleensa viikko sitten Jeesuksen kanssa; miehensä ollut viisi vuotta hoitokodissa; miehen olevan perheen pää ja naisen olevan täydellisen alisteinen miehelle, kuten ihminen Jumalalle; ja niin edelleen. Hän oli löytänyt omaan ajatusmaailmaansa sopivan vastauksen. Muut bussissa olivat hymyilivät, tuhahtelivat hermostuneesti, pyörittelivät päätään, katsoivat naiseen ihmeissään tai koettivat vain olla huomaamatta. Heidän ajatusmaailmansa on rakentunut toisin.

Meidän käsityskykymme on rajallinen. Aivan kuten pieni ääni linja-autossa istuneen päässä sanoo, että maailma on *tällainen*, se sama ääni meidän päässämme sanoo sen olevan *toisenlainen*. Voimme käydä raivoisaa keskustelua siitä kumpi näistä näkemyksistä on oikea, mutta kyse on ideologisesta, uskonnollisesta ja jopa jossakin määrin poliittisesta keskustelusta. Se on värittynyttä ja puolueellista. Käsityskyvyt ovat ristiriidassa, mutta mikään ulkopuolinen, molemmille yhtä todellinen voi tulla sanomaan jomman kumman olevan oikeassa. Maailmaan on tyydyttävä sellaisena kuin me sen kullakin hetkellä hahmotamme.

Väitellessämme toisen ihmisen katsomusta vastaan, käytännössämme pyrimme suojelemaan omaamme. Koska maailmankatsomuksemme ei ole meistä itsestämme erillämme ja saatamme ahdistua syvällisesti tilanteesta, jossa meidän näkemystämme vastaan "hyökätään", me ahdistumme. Reagoimme välittömästi toisen ihmisen lauseisiin, jos koemme ne jollakin tavalla loukkaavina tai hyökkäävinä. Taistelumme oman näkemyksemme puolesta johtaa noidankehään, jossa lopulta itse loukkaamme toista, hyökkäämme sitä vastaan. Puolustussota on islamin mukaan oikeutettu. Samaa logiikkaa puoltaa käsitys siitä, että meidän kotiimme hyökännyttä tai murtautunutta vastaan saa käydä vaikka asein.

Vastaavatko puolustussodat kuitenkaan kysymyksiimme siitä, miksi näin tapahtuu? Ajattelemme aina helpommin asiat niin päin, miten meitä kohdellaan väärin, miten meidän elämämme on vaikeaa ja muut ihmiset eivät ymmärrä meitä. Sen sijaan hyvin mielellämme jätämme huomiotta oman käsityskykymme heikkoudet. Saamme kohdella muita ihmisiä juuri niin kuin parhaaksi näemme (mahdollisesit myös väärin), muiden ihmisten vaikeudet eivät välttämättä kosketa meitä lainkaan yhtä syvällisesti kuin meidän omamme (muilla ihmisillä ei ole yhtä vaikeaa kuin minulla) ja pääsääntöisesti me ymmärrämme muita ihmisiä lähes täydellisesti. Jos jotakin ihmistä emme ymmärrä, pääsääntöisesti sillä ei ole meille niin suuren suurta merkitystäkään. Hullujahan ne ovat, jotka höpisevät meille käsittämättömiä asioita.

Näin ajattelee linja-autossa istuva matkaaja, joka miettii mahdollista saapumistaan kotiin. Miten hän ensin tekee hieman kahvia, istuutuu alas ja katselee hetken televisiota, sitten hän tekee kotiaskereita kunnes on aika mennä nukkumaan. Näin ajattelee myös nainen, joka kokee koko elämänsä kuuluvan Jeesukselle. Hän ei ajattele omassa mielessään, että hän tekee kotiinpäästyään kahvia, istuutuu alas ja katselee televisiota, ennen kuin pienten askareiden jälkeen käy levolle. Hän toimii näin ja mahdollisesti rukoilee ennen nukkumaanmenoaan muutamia kertoja. Vaikka ihmiset toimisivat periaatteessa samalla tavalla, heidän käsityskykynsä ei kykene tavoittamaan toistaan. Tuomio käy puolin ja toisin, molemmat ovat toistensa mielestä hulluja.

Yhtä hulluina me elämme arkeamme. Tunnemme vain oman ahdistuksemme, koska muiden ihmisten nahkoihin emme pääse. Saatamme pystyä kuuntelemaan heitä auttavasti ja omasta näkökulmastamme. Kaikki inhimilliset ongelmat eivät kosketa meitä, emme ymmärrä niitä. Yhdelle ihmiselle uskovaisessa perheessä kasvaminen on voinut olla traumaattista, toiselle alkoholistiperheessä kasvaminen, kolmannelle se, että hänet - hänen omasta kokemusmaailmastaan tulkiten - jätettiin heitteille 10-vuotiaana. Näistä asioista vaietaan, emmekä voi päästä yksimielisyyteen inhimillisistä tosiasioista. Itseasiassa minä olen kärsinyt suhteessa paljon vähemmän kuin lukuisat muut. Niin kauan kuin olen ollut täysin sidottu omaan pahoinvointiini, omaan maailmaani, muilla ei ole käytännössä ollut merkitystä. Olen paisuttanut ongelmat mielessäni ylipääsemättömiksi muureiksi ja keskustellessani muiden kanssa olen hakenut muiden ihmisten hyväksyvää sanaa: "on ihme, että sä olet edelleen noin järjissäsi."

Kun tuo muuri on kaatunut ja jäljellä ovat vain rauniot, en enää kykene näkemään omaa tilannettani niin erilaisena. Siitä syystä voin sanoa, että monet ihmiset ovat taatusti kärsineet huomattavasti enemmän kuin minä. He ovat selvinneet enemmän tai vähemmän järjissään tapahtuneesta, traumoistaan. Kaikesta huolimatta meistä kukaan ei ole täysin selväpäinen, me olemme kaikki oman logiikkamme ja maailmankäsityksemme vankeja. Otamme puolia haluamattamme ja vain siksi, ettemme elä täysin erillämme muista ihmisistä. Vuorovaikutuksessa me pyrimme vaikuttamaan ja vaikutamme muiden ihmisten elämään tiedostamattamme. Tuon vaikutuksen me oikeutamme sillä, että omasta mielestämme me olemme aina pikemmin oikeassa kuin väärässä.