Totuuden ja todellisuuden määritelmät ovat venyneet ja paukkuneet ihmiskunnan historian ajan. Aurinko on symboloinut elämää, kasvillisuutta, hedelmällisyyttä ja lukuisia muita asioita, joihin ihmiset ovat myöhemmin assosioineet jumalan. Jumalat ovat pelastaneet ihmiset monesta hädästä menneisyydessä, mutta uudella ajalla ihmiset ovat alkaneet kyseenalaistaa. Se on ollut toisaalta tärkeä kehityksen vaihe, mutta toisaalta se on tuskaisella tavalla johtaneet ihmiset järkeistämiseen kehään, jossa ei aina ole ollut mitään järkeä.

Teollisen yhteiskunnan kehityksen myötä tehtaissa vaadittiin tehostamista. Myöhemmin edelleen työn tehostaminen ei riittänyt, vaan mukaan lyöttäytyi tuloksentekeminen. Enää ei ollut tärkeää se, että Aurinko möllötti taivaalla ja soi meille suotuisat elinolosuhteet, hedelmää, vaan ihmisten luomissa instituutioissa tehty työ, jonka tarkoituksena oli tuottaa ihmisille kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta. Jos aiemmin oltiin kiitetty Aurinkoa tai jumalaa, myöhemmin kiitoksen saattoi saada työnantaja tai palkanmaksaja, jos heistäkään kumpikaan. Ihmisten käsitys totuudesta ja todellisuudesta oli muuttunut vain hitusen, mutta kaikki muu elämässä huomattavasti enemmän.

Jos ihmisillä olisi ollut televisio aina käytössään, televisio olisi parituhatta vuotta sitten täyttynyt kiitoksista, rukouksista, ylistyksistä jumalille. Jos mainoksia olisi ollut, niissäkin oltaisiin saatettu painokkaasti ilmaista uskonnollinen vakaumus. Lisäksi toimittajat eivät ehkä olisi etsineet silmä kovana jotakin sensaatiomaista kerrottavaa tai raakuuksia, vaan se olisi etsinyt käsiinsä sanaa jumalilta. Kaikki olisi pyörinyt senaikaisen ymmärryksen ja arvomaailman ympärillä. Tänä päivänä jumalilla on edelleen eri puolilla maailmaa oma tilansa ja omat kanavansa, mutta katsojamäärä on vain pieni murto-osa aiemmasta. Kun rationaalisuus, tehokkuus- ja tulosajattelu ovat iskeneet läpi, käytännössä totuus ja todellisuus on jäänyt rationaalisessakin muodossaan toiselle sijalle. Yhtiöt kilpailevat toisiaan vastaan katsojista ja mainostajista. Mainostajat puolestaan sijoittavat rahansa sen mukaan paljonko katsojia kanavalla on. Näin ollen yhtiön on löydettävä ihmisiä kiinnostava aihe, eikä pelkkä todellisuus sellaisena kuin se on, ole tarpeeksi kiinnostava.

Tiedotusvälineet ovatkin joutuneet kilpajuoksuun siitä, mikä kanava nopeimmin ja mielenkiintoisimmin kertoo satuja. Vaikka raportaasit ulkomailta tai selostukset urheilutapahtumista välittyisivät televisioiden kautta lähes reaaliajassa, ne eivät ole sama asia kuin olla itse paikan päällä. Toiseksi suomalaisen selostajan selostaessa yleisurheilutapahtumia, hänen arvomaailmansa ja kiinnostuksensa kohde voi olla eri kuin vaikkapa kenialaisen tai yhdysvaltalaisen. Myös heidän kielenkäytössään olisi selkeä ero. Ilman näitä selostuksia sen sijaan kuva olisi aivan samanlainen suomalaiselle, kenialaiselle ja yhdysvaltaiselle. Katsoja voisi hyvinkin kuvitella olevansa paikan päällä, vaikka lopulta kuva, joka hänen verkkokalvoilleen välittyy on ohjelman ohjaajan, tuottajan ja/tai kuvaajan valitsemaa. Jos hän olisi paikan päällä, hänen saattaisi kiinnostua jostakin taka-alalla tapahtuvasta.

Televisio rajaa kaiken aikaa tulevaisuutta, se ei näytä eikä se kykene näyttämään kaikkea. Eikä todellisuus välttämättä olisi yhtään enempää todellisuutta, jos ihminen pystyisi samanaikaisesti ottamaan viestiä samasta tapahtumasta kolmesta tai neljästä eri lähteestä: televisiosta, radiosta, sanomalehdestä ja internetistä. Jokainen raportoisi tilanteesta näkymättömän raportoijan, kuvaajan, ohjaajan tai tuottajan silmin sekä korvin. Jokaisella olisi oma arvomaailmansa takanaan, kiinnittäisi eri asioihin huomiota. Viestin vastaanottajan on tyydyttävä näkökulmaan, joka hänelle tarjotaan.

Vuoden 2008 Pekingin kisat tulevat esittämään jälleen todellisuutta sellaisena kuin se kameran linssin läpi on. Se tulee esittämään kiinalaisille totuuden kiinalaisesta hegemoniasta, vahvasti Kiina-vastaiselle totuuden Kiinan korruptiosta ja mädännäisyydestä ja ihmisille, joka ei juurikaan tilanteesta mitään tiedä eikä siitä välitä, totuuden siitä kuka juoksukisan voitti. Kameran edessä tapahtuvien tapahtumien takana on toinen maailma. Mitä tiedotusvälineet meille tarjoavat voivat toisaalta olla hyvin yksipuolisia eli ne raportoivat voittajista ja häviäjistä. Monet ihmiset tyytyvät tähän tietoon, koska tiedotusvälineet ovat luoneet positiivisten merkitysten verkoston kaikkien urheilutapahtumien, mutta erityisesti olympialaisten ympärille. Ainoastaan doping-uutiset ovat negatiivisia. Sen sijaan, mitä tapahtuu Pekingin kisojen varjolla ennen kisoja; mitä tapahtuu niiden aikana salassa kameroilta; mikä on Pekingin kisojen todellinen motiivi Kiinan kommunistisen tasavallan hallituksen näkökulmasta? Urheilutapahtumaa seuraava ihminen jää näiltä merkityksiltä paitsi ja erityisesti kiinalaiset, jotka uskovat sen, minkä kiinalaiset tiedotusvälineet totena näyttävät.

Tiedotusvälineet käyttävät valtaa vastaanottajiin nähden. Se tarjoaa todellisuutta ja totuutta, joka ei kuitenkaan ole vain se, mitä ihminen edessään näkee ja kuulee. Kulisseissa, poissa kameroiden silmistä tapahtuu paljon asioita, joista kukaan ei kykene raportoimaan. Ja vaikka pystyisi, kukaan ei kykenisi nielemään sitä kaikkea tietoa. Kokonaiskäsitys asioista toki voisi vahvistua, mutta mikään teknologinen väline kuin ei ihmissanakaan ole lähelläkään totuutta.

Vielä 1970-luvulla ajateltiin, että Watergate-skandaalin ja Vietnamin sodan yhteydessä oli toimittajia, jotka kertoivat totuuden ja vain totuuden. Kuitenkaan emme tiedä, mitkä olivat todelliset motiivit toimittajien takana. He halusivat kertoa totuuden, mutta he kertoivat totuuden omasta näkökulmastaan. Watergaten vuotaminen julkisuuteen ja kahden amerikkalaistoimittajan tinkimätön työ johti presidentti Nixonin eroamiseen. Tämän voi ajatella olevan aivan oikein hänelle, mutta totuus kyseenalaisti vain presidentti Nixonin toimet. Rehellisinkään toimittaja puolestaan ei kykenisi raportoimaan Nixonin motiiveista, syistä jotka johtavat vallan vääränkäytöksiin ympäri maailmaa, ei vain Yhdysvalloissa vuonna 1974. Mikä saa tietyt ihmiset hamuamaan enemmän valtaa kuin toiset? Mitä lopulta tapahtui Adolf Hitlerille, oliko hän vain se ihminen, jonka muistamme holokaustista? Entä mitä tapahtui niille lukuisille koululaisille, jotka marssivat kouluihinsa aamuisin tai iltapäiväisin ampumaan opettajiaan, koulun työntekijöitä tai koulutovereitaan?

Tiedämme vain mitä tapahtui, mutta todelliset motiivit pysyvät meiltä piilossa. Näemme, luemme ja kuulemme, mutta emme ymmärrä. Voimme vain kauhistella, miten ihmiset ovat sekaisin kuin seinäkellot, mutta kukaan ei ole kertonut mistä tuo seinäkello tuli ja kuka sen valmisti. Toimittajat toimivat omien arvomaailmojensa pohjalta, ikään kuin ymmärtäisivät mistä tuulee. Osa toimittajista puolestaan uskoo olevansa viisaampia kuin systeemi, johon he itse kuuluvat. Esimerkkejä on lukusia, mutta otan esiin vain muutamia.

Saksalainen televisiojournalisti Michael Born teki lukuisia televisioraportaaseja erilaisista tapahtumista. Hänellä oli käytössään televisiokamerat, jotka tuottivat raportoivaa, dokumentaarista materiaalia. Kamerat siis välittivät itsessään tositapahtumia. Born ymmärsi tämän ja käytti systeemiä hyväksi niin, että palkkasi näyttelijöitä luodakseen uutistilanteita. Autenttiselta näyttäneet reportaasit olivat parhaimmillaankin dokufiktiota eli käytännössä fiktiota. Nämä reportaasit esitettiin suurilla televisiokanavilla totuutena, kuvana todellisista tapahtumista, mutta todellista tapahtumissa oli vain se, mitä kameroiden edessä tapahtui. Mitä kameroiden takana tapahtui jäi katsojilta näkemättä.

Toinen esimerkki on nuori amerikkalainen toimittaja Stephen Glass, jonka toimittajantyöstä on tehty elokuva Shattered Glass. Hän kirjoitti lukuisiin arvostettuihin lehtiin haastatteluja ja artikkeleita, jotka päätyivät lehtien etusivuille. Hänen lentävä tyylinsä lumosi lukijat ja lehdet myivät hyvin. Ilman parempaa tietoa nuo tarinat olisivat houkutelleet ihmiset ajattelemaan haastateltujen olevan olemassaolevia henkilöitä, tapahtumien olevan todellisia, mutta Glass oli enemmän fiktiokirjailija kuin toimittaja. On tiedossa, että hänen haastateltavansa olivat keksittyjä, heihin liittyvät yritykset saattoivat olla tekaistuja, samoin tapahtumat. Todellisiksi saattoivat jäädä kaupungit, joihin tekstit sijoittuivat. Voimme jälleen ymmärtää helposti, että Glass valehteli. Mikään hänen teksteistään ei ollut totta. Osa teksteistä kuitenkin on usein jotakin kautta lähellä kirjoittajaansa, hän on saattanut kuulla tarinan jostakin ja suodattaa sen tekstiinsä eri muodossa. Glass ansaitsi arvostusta nopeasti ja hän sai palkan työstään. Vaan jälleen jää ymmärtämättä, miten systeemi sallii tällaisen? Mikä sai Glassin käyttämään systeemiä hyväkseen? Miksi lehdet olivat yhtä huijattavissa kuin lukijat?

Aurinko ei ollut aikanaan myytävissä. Se oli taivaalla ja edusti jotakin. Se oli ikiaikainen ja todellinen, vaikka tulkinnat siitä olisivatkin vaihdelleet. Toisille se vain on taivaankappale, joka antaa valoa ja valo puolestaan saa puutarhan kukkimaan. Sen sijaan toisille se on jumala, joka suo meille säteensä, jotta eläisimme. Taivaankappaletta ei tarvitse kiittää, mutta jumalille kiitos suodaan. Tänä päivänä todellisuuden voi nähdä olevan aivan samanlainen. Jokin on kuitenkin muuttunut konkreettisesti tiedotusvälineiden myötä. Säätiedotuksen ilmoitus siitä, että Aurinko on pilvettömällä taivaalla ei ole uutinen. Se on suhteellinen tosiasia jo siitä näkövinkkelistä, missä päin maailmaa asumme. Vaikka säätiedotus sanoisi mitä, se ei kuitenkaan ole välttämättä paikkansapitävää. Tuo ilmoitus vain niellään totena. Mitä pidemmälle viestinnän pyörään mennään, sitä arveluttavammaksi käy sanoma, jota todellisuudesta välitetään. Tiedotusvälineet ovat huomattavasti keskittyneempiä sotiin, väkivaltarikoksiin ja urheilutapahtumiin kuin siihen, mitä elämässä tässä ja nyt tapahtuu. Toimittajia ei kiinnosta heidän itsensä tai heidän työnantajansa todelliset, historialliset motiivit.

Pyrkimys totuuteen tiedotusvälineissä on jalo tavoite. Totuudenpuhujia on ollut aina, mutta tiedotusvälineistä heitä on alkanut löytyä yhä vähemmän. Kyse ei lopulta ole vain siitä, että toimittajat tai ohjaajat haluaisivat valehdella. He toimivat niin kuin systeemi haluaisi heidän toimivan. Toimittajien työn tae on se, että ihmiset lukevat, kuuntelevat ja katselevat. Mikään yksittäinen tekijä ei ole viestintäprosessissa irrallaan toisesta. Siten toimittajat kirjoittavat mitä tahansa soopaa niin kauan kuin lukijoita löytyy. Samoin yhtiöt lähettävät kanavillaan ulos mitä tahansa valetta, niin kauan kuin katsojat eivät ala protestoida. Tiedotusvälineet eivät ole yksin vastuussa siitä, että niiden välittämättä todellisuutta ovat alkaneet määrätä rahoittajat, mainostajat ja katsojat. Samoin rahoittajat ja mainostajat käyttävät lopulta vain tiedotusvälineitä hyväkseen lisätäkseen oman osansa käsitystään "tärkeistä asioista". Aivan samalla tavalla kuin minä mainostajana voisin tehdä mainoksen, jossa sanottaisiin: "älkää uskoko kaikkea, mitä televisio teille näyttää." Se olisi minun mielestäni tärkeä sanoma välitettäväksi ja se kertoisi jotakin todellisuudesta sellaisena kuin minä sen näen ja koen. Sen sijaan mainostajien meille välittämä todellisuus sisältää langanlaihoja naisia, upeita lenkkitossuja, paljon hopeanvärisiä kodinkoneita ja kaikenlaista hienoa krääsää, joka maksaa nyt vain...