Puhdasoppinen usko on ollut yksi ihmisiä tiukasti rajaava tekijä ihmiskunnan historiassa. Se on alkanut käytännöllisestä, yhteisöön sidotusta normistosta, jossa on oivallettu tietynlaisten tekojen olevan vaaratekijöitä koko yhteisölle. Näistä kirjoittamattomista normeista pidettiin kiinni ja väärintekijät karkoitettiin kylistä villin luonnon armoille. Kirjauskontojen aikana nuo kirjoittamattomat normit saivat entistä selkeämmät viivat, joiden ylityksestä ei enää seurannut välttämättä vain karkoitus, vaan myös helvetinpelko, pelottelu, kivitykset ja lukuisat muut tavat rangaista väärintekijää.

Rangaistuksilla ja pelottelulla varmistettiin, että usko pysyi yhtenäisenä, puhtaana. Suomessa puhdasoppisuuden aika toi mukanaan myös häpeärangaistukset. Ihmisten kirkkokäyntejä valvottiin ja heidän uskonnollisuuttaan, sanoman ymmärtämystään testattiin. Tämän lisäksi alettiin yhä tarkemmin valvoa seurakuntalaisten sosiaalista elämää, pukeutumista ja siisteyttä. Aiemmin tuo yhtenäisyys oli saavutettu paremmin, koska esimerkiksi eri heimoilla on vain rajallinen määrä raaka-aineita, joista he tekevät vaatteita. Toiseksi heillä on vain rajallinen määrä luonnosta saatavia raaka-aineita, joista valmistetaan erilaiset värit, joilla kasvot maalataan. Kun pukeutuminen ja maalaukset ovat sosiaalisesti jaettuja eli muut ihmiset pitkälti hoitavat toistensa pukeutumisen, yhtenäisyys säilyy. Sen sijaan uudella ajalla eri vaatemallit alkoivat lisääntyä, ihmisille alkoi kehittyä yksilöllisempi tyyli. Tätä tyyliä alettiin kirkon taholta valvoa ja jos epäsiisteyttä alettiin katsoa pahalla. Puhdasoppisuus alkoi ikään kuin jakautua. Oli kahdenlaista puhdasoppisuutta eli sitä, että ihminen tulkitsee "sanaa" oikein, toisaalta ihmisen oli käyttäydyttävä "sananmukaisesti" ja tämän lisäksi hänen oli vielä oltava jollakin tapaa edustava.

Teknologisen kehityksen myötä tiukka uskonnollisuus sai kilpailijan. Kaupungeissa ihmiset alkoivat maallistua ja heitä oli yhä vaikeampi valvoa. Osana yhteiskunnallista kehitystä erilaiset viranomaistahot alkoivat korvata kirkkoa valvojina. Individualismin kehityksen myötä ihmiset alkoivat vielä valvoa toisiaan, kukin omilla mittareillaan. Seurakunnat pirstaloituivat, alkoi syntyä jengejä, fanijoukkoja ja gootteja. Sen sijasta, että niillä olisi ollut mitään puritanistisia, opilliseen puhtauteen liittyviä vaatimuksia, niille kehittyi omat koodistonsa, joiden mukaan toisia arvioitiin.

Kehityksen päätepisteessä eivät enää ole kirkonmiehet ja -naiset, vaan tyyli- ja genrepoliisit. Lisäksi ihmiset ovat hitaasti ja varmasti unohtaneet sen, että vaikka he tarkkailisivat tätä nykyajan "oppia" (tyylejä ja genrejä), ihmisen persoonallisuus ja todellinen käyttäytyminen on aivan toista. Esimerkkinä voi pitää tositapahtumiin perustuvan elokuvan The Believer juutalaista uusnatsia. Hänen käyttäytymisensä meni läpi molemmissa leireissä ulkoisten ominaisuuksien vuoksi. Hänen todellinen persoonallisuutensa tuli ilmi vasta siinä vaiheessa, kun oltiin jo aivan liian pitkällä. Ihmiset ovat tottuneet siten vuosisatojen ajan tarkkaamaan pikemmin ulkoisia kuin sisäisiä tekijöitä.

Ihmiskunnan alkuaikoina ei ollut tyylillisiä tai ulkoisia tekijöitä. Kaikki ihmiset näyttivät erilaiselta, mutta oli aivan selvää, että ihmiset ovat persoonallisia. Tänä päivänä tuo persoonallisuusero joudutaan ensisijaisesti luomaan. Erikoinen vaatetus, oma musiikkitottumuksensa, baarikäyttäytyminen, "coolius", kaikki ulkoiset tekijät ikään kuin luovat mielikuvaa ihmisestä. Todellinen ihminen on silti jotakin paljon enemmän kuin nämä ominaisuudet. Toiseksi näyttää siltä, että ihminen, joka pukeutuu useammalla eri tavalla tyylillä; kuuntelee musiikkia aivan laidasta laitaan; ei pidä baareilua erityisen tärkeänä, mutta käy baareissa kaikesta huolimatta; ja on omasta mielestään cool vain pakkasessa; rikkoo rajoja ja on siitä syystä käsittämätön. Ihminen, joka ei pidä jotakin tiettyä tyyliä, joukkuetta, puoluetta tms. jotakin toista selvästi parempana on tyylitön. Se on tyylillinen itsemurha, kuten puhdasoppisen kristillisyyden aikana ekumeeniset (kaikkien uskontojen yhdistämiseen liittyvät) pyrkimykset olivat hengellinen itsemurha ellei sitten joku kivittänyt kuoliaaksi.