Elämä on kaunis. Sitä ei pidä heittää hukkaan. Silti meillä on omat tapamme kuluttaa aikaamme, viedä itsemme pisteeseen, joka päättää ajankulun meidän kohdallamme. Ympärillämme näkemämme kauneus poikkeaa aina toisten näkemästä, siellä missä yksi näkee kauneutta, toinen näkee lohduttomuutta. Kaikki tämän pallon päällä tapahtuva on kuitenkin elämää, liekö se sitten kaunista tai ei, itsessään elämä on kaunis. Se on luonnon ihme.

Ongelmat ovat kuitenkin taipuvaisia kasaantumaan. Väestönkasvun seurauksena yksinkertaisesti elintila on alkanut pienetä. Lisääntynyt kiire tuo mukanaan paineita, yhä voimakkaampia odotuksia ja lopulta taakan alla voi väsyä itse kukin. Outoa tässä kaikessa on, että lähes kaikki ihmiset käyvät saman myllyn, mutta maailman "hullunmyllyä" ei kovinkaan perinpohjoisesti kritisoida. Kukaan ei ole valmis lähtemään sitä vastaan tai irtisanoutumaan oravanpyörästä. Pikemmin halutaan irtisanoutua omasta elämästä, hukata kalliita hetkiä lääketokkurassa, humalassa, missä tahansa, missä ei tarvitse olla itseksekseen pienten ajatustensta kanssa. Meidän on kuitenkin pakko tulla toimeen tavalla tai toisella. Ne, jotka eivät ole mukana, putoavat kärryiltä. Heistä tehdään tai heistä tulee surkimuksia, väliinputoajia, luusereita, laiskoja, kelvottomia, hylkiöitä. Siitäkin huolimatta, että useat kärryiltä pudonneet tekevät kaikesta huolimatta lujasti töitä, jotkut jopa ilmaiseksi. Toiset puolestaan voivat hyvinkin koukuttua samoihin koukkuihin kuin työssäkäyvät. Aina on huonompiakin vaihtoehtoja. Jotkut päätyvät valitsemaan vaihtoehtoisia töitä luodakseen itselleen edes taloudellisesti turvallisemman tulevaisuuden: naiset voivat myydä itseään, miehet huumeita.

Alkoholi on yhtälailla huume, kuin kovat huumeet. Ihmiset putoavat kärryiltä kyllä ilman päihteitäkin. Silti erilaiset tapamme vaikuttavat meidän notkelmiemme syvyyteen. Elämästä kiinni saaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa, jos on johonkin aineeseen koukussa. Vaikeaksi tuon paluun elämään tekee myös se, ettei meillä pahemmin puhuta asioista. Me emme ole koskaan valmistautuneet siihen mahdollisuuteen, että jonakin päivänä meidän pitäisi pyytää apua. Suuri osa ihmisistä vielä hädän hetkelläkin huitoo veden alta kättään, mutta vajoaa vastustamattomasti pohjaan. Sillä hetkellä on hieman liian myöhäistä enää huitoa, apua on paremmin saatavissa, kun muistaa alkaa huitoa välittömästi veden varaan joutuessaan eikä vasta siinä vaiheessa kun jalat ovat pohjamudassa kiinni.

Laskin aiemmin, että suvustani puolentusinaa ihmistä on poistunut elävien kirjoista suoraan tai epäsuoraan alkoholin myötävaikutuksella. Hiljattain keskuudestamme poistui nuori mies, joka ei ollut minulle erityisen läheinen, mutta hieman yli kymmenen vuotta sitten me tapasimme kohtuullisen usein ja vaikkei hän ollut sukulaiseni, häneen suhtauduttiin kuin perheenjäseneen. Hän harrasti jalkapalloa, oli ujo poika, jolla vaikutti olevan unelmia. Häntä taidettiin koulukiusata, hänellä oli oppimisvaikeuksia ja kenties pieniä itsetunto-ongelmia. Toisaalta, miksi ei olisi ollut. Hänen oma isänsä lähti, seuraava isäehdokas lähti ja kolmannesta kandidaatista minulla ei ole tietoa. Elämä on ollut ilmeisen epävakaata ja päihteet pyörivät kuvioissa. Hän löysi oman paikkansa armeijassa, ja olisi halunnut jatkaa siellä ammattilaisena. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Missä vaiheessa alkoholi ja huumeet tulevat ihmisen elämään? Ne tulevat usein salakavalasti, kuten mikä tahansa riippuvuus. Kaikki alkaa ensimmäisestä kerrasta. Ajan mittaan kaikki rutinoituu, ja ongelmat jäävät aina helpommin piiloon. Mikä tässä kuviossa itseäni harmittaa on se, että me joudumme niin helposti ahdinkoon ja meitä on ahdingossa huomattavasti enemmän kuin vain me itse, joilla on meidän omat henkilökohtaiset ongelmamme. Jokainen näyttää painuvan veden alle, mutta olemme ikään kuin ylpeitä siitä, että juuri "minä" olen hukkumassa. Apua ei voida kysyä edes siltä ihmiseltä, joka meitä lähimpänä on. Yhdet saavat huudettua apua, he tietävät tarvitsevansa sitä; toiset puolestaan pysyvät vaiti, koska olisi liian piinallista osoittaa olevansa heikko. Tuon pelon vuoksi monet mieluummin hukkuvat kuin pyytävät apua.

Tilanne on nykymaailmassa kaiken kaikkiaan nurinkurinen. Monet auttaisivat mielellään, jos vain apua pyydettäisiin. Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen olisi valmis auttamaan lähimmäistään. Meillä on kuitenkin hyvin erilaiset kyvyt olla tukena ja apuna. Monilta ihmisiltä tuntuu löytyvän välittömästi vastaus siihen, miten asioista selvitään. Huumeiden käyttäjien tulisi lopettaa huumeiden käyttö, alkoholia käyttävien tulisi lopettaa alkoholinkäyttö, anorektikoiden tulisi aloittaa syöminen, seksiaddiktien tulisi lopettaa pelehtiminen ja niin edelleen. Vaan asia ei ole niinkään yksinkertainen. Mikään moralisointi tai neuvominen ei välttämättä auta, pikemmin ne saattavat pahentaa asiaa. Auttajan kontolle jää lopulta hyvin mitättömältä tuntuva rooli: hänen on osattava kuunnella ja olla läsnä. Uskoisin sukuni kadon syyn löytyvän siitä, että kaikilla tuntuu olevan kiire, ja kun kiire loppuu, on kiire pistää nuppi sekaisin, ettei tarvitsisi ajatella ja kun vihdoin ihminen on selvä, hänellä on kiire tehdä jotakin muuta kuin miettiä, mikä alunperin aiheutti edellisen tilan. Aikaa jää liian vähän kuuntelemiseen ja läsnäoloon. Vaikkemme yksin olisikaan, meillä on tunne, ettei kukaan välitä tai ole kiinnostunut asioistamme. Siihen kaupan päälle vielä se, että pelkäämme menettävämme kasvomme, jos kerromme mikä ongelma meillä on. Häpeä ajaa meidät hautaan.