Ahdistuksesta kuulee puhuttavan liian vähän. Käytän sanoja "liian vähän" siksi, että jos ahdistuksen tulkitsee niin kuin minä tulkitsen, se on lopulta avain ihmisen tasapainoon ja hyvinvointiin. Vastapuolella puolestaan ovat erilaiset riippuvuudet, aggressiot, jatkuva taistelu milloin minkäkin asian hyväksi. Ihmisen tullessa tietoiseksi hän alkaa nähdä tiettyjä syy-seuraussuhteita, joita hän ei ole aiemmin nähnyt. Hän on oivaltava ja sisältäpäin loistava, on hän surullinen tai iloinen.

Keskustelin ahdistuksesta erään ohjaajan kanssa. Hän on nähnyt erilaisia elinoloja ja -tiloja ympäri maailmaa. Kysyin häneltä: "miltä hänestä tuntuu työskennellä tuollaisissa oloissa, kykenemättä tekemään mitään asioiden hyväksi?" Hän tekee puhuttelevia elokuvia, jotka ovat jossakin määrin valmiiksi ajateltuja katsojalle. Niistä löytyy syyllinen ja uhri. Pinnan alla on kuitenkin monenlaisia syitä ja seurauksia. Hän totesi olevansa ahdistunut ja turhautunut tilanteesta. Mitä lähempänä Suomea tuo paha olo on, sitä varmemmin se vaikuttaa myös Suomen oloihin ja on vaikuttanut. Puolestaan Suomen olot vaikuttavat ulkomailta tuleviin, heidän kauttaan ulkomaille tai sitten vain lähivaltoihin.

Kurjuus ja pahoinvointi muuttuvat omanlaisekseen sosiaaliseksi todellisuudeksi joka puolella maailmaa, myös Suomessa. Asiat ovat näennäisesti hyvällä mallilla, mutta siitä huolimatta ihmiset päätyvät erilaisiin valintoihin, joista jotkut ovat heille hyväksi, osa jopa kuolemaksi. On ehkä liioiteltua sanoa, että kaikki johtuu ahdistuksesta, mutta sillä on suuri rooli tässä kuviossa.

Ahdistus kalvaa minua. Tunnen sen itsessäni lähes joka hetki. Tunnistan sen lähteen olevan hallitsemattomissa asioissa. Ahdistus on ihmisen negatiiviseksi kokemaa tunnetta, jota ihminen ei kykene millään luovalla tavalla purkamaan: pelkoa, vihaa, surua. Ollessani monenlaisessa vastuullisessa tehtävässä, monta asiaa on sittenkin itsestäni hallitsematonta. Mieleen nousevat ajatukset: "mitä jos..." Yhtä turhauttavia ovat kysymykset, jolloin ihminen kysyy itseltään: "miksi..." Ihmisen mieleen kohoaa lukuisia kysymyksiä, joille hän olettaa olevan vastauksia, koska on kysymys. Tuon asetelman toiselle puolelle on vaikea yltää, mitä jos vastauksia ei ole? Millaista elämä silloin olisi? Kun kysymykset vaikenevat ja elää vain jokaista hetkeä, nuo "negatiiviset" tunteet katoavat, ahdistus katoaa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Keskustelin erään vieraan henkilön kanssa. Hän hoki minulle humalassa monenlaisia asioita, mm. sitä, että hän vihaa sitä, miten humalaiset toistelevat tiettyjä asioita. Pelasimme tietovisailupeliä, jonka voitin. Hän sanoi, että tuo peli on minun juttuni, ymmärtäminen (ihmisten) on hänen juttunsa. En kommentoinut tuota lausetta mitenkään, mutta myöhemmin oivalsin, että olinko ollut kasvokkain alkoholistiperheen lapsen kanssa. Tuskin tulen saamaan vastausta koskaan, mutta mietin tätä ahdistuksen valossa. Olen itse alkoholistiperheen lapsi, ahdistunut poika, joka on lievittänyt omaa ahdistustaan omilla tavoillaan. Toiset voivat päätyä riippuvaisiksi alkoholista, seksistä, ehkä vain läheisistä, ymmärtämisestä. Ymmärtämisestä olen itsekin ollut jossakin määrin riippuvainen, kaikki on ollut pakko ymmärtää. Vastauksia on pakko olla, koska kysymyksiäkin on.

Kun ihminen ei tiedosta ahdistustaan, hänen on mahdollista toimia ristiriitaisesti. Hän saattaa ymmärtää muita ihmisiä, hän saattaa ymmärtää alkoholisoituneiden motiiveja käyttää alkoholia, hän saattaa ymmärtää, mitä alkoholismi tekee lähipiirilleen, mutta hän ei kykene näkemään oman toimintansa vaikutuksia muihin. Hän saattaa olla itse alkoholisoitunut. Ihminen on ikään kuin kehässä, jossa hän näkee kyllä kehän ulkopinnoille erilaisia syitä, mutta hän ei kykene näkemään kehän keskustaa, jossa hän itse on. Siten hän on lopulta aina sokea sillekin, mitkä erilaisista ulkokehän vaikutuksista lopulta ovat hänen omia aikaansaannoksiaan.

Näin uskonnollinen ihminen saattaa nähdä maailman Jumalan luomana, Jumalan rakastamana. Jumala ja Jeesus rakastavat meitä kaikkia, mutta samaan aikaan ihminen itse toimii täysin kaikkia rakkaudellisia normeja vastaan. Rakkaus vääristyy, koska ihminen tuijottaa vain itsestään ulospäin, eikä häntä kiinnosta yhtään se, mikä on saanut hänet ylipäätään puhumaan jumalallisesta rakkaudesta, mihin sävyyn, kenelle ja millaisin seurauksin. Yhtälailla ihminen saattaa ymmärtää ahdistusta, ahdistuneita ihmisiä, auttaa heitä pystyyn, toimia heidän tukenaan, mutta lojua itse omassa suossaan: ahdistuneena, turhautuneena, pahoinvoivana. Lopulta ihminen, joka ymmärtää ahdistusta on itse myös ahdistuksen lähde. Hän siirtää omia negatiivisia tunteitaan muihin ja tätä kehää voi alkaa purkamaan vasta, kun ihminen kykenee katsomaan ns. sisäänpäin, itseensä.

Juutalainen sananlasku sanoo, että ihminen ei kulje koskaan pimeässä, kun hän kantaa mukanaan omaa valoaan. Tuon voisi tulkita buddhalaiseksi, mutta ehkä se on yleismaailmallinen viisaus. Kun ihminen näkee vain ulkoisia asioita ja vaikutuksia, hän kulkee pimeydessä. Valo tulee hänestä itsestään, mutta hänen on itse nähtävä se ensin. Kun ihminen alkaa kuljettaa omaa valoa mukanaan, hän alkaa nähdä suoria syy-seuraussuhteita, joissa hän on itse yhtenä tekijänä mukana. Hän ei ole millään tavalla erillinen tarkkailija, vaan kaiken aikaa aktiivinen osallistuja. Silloin iteasiassa voi nähdä sen, että meistä jokainen on niin oman onnensa kuin epäonnensa seppä ja toisaalta hyvästä tarkoituksesta sekä uskosta huolimatta usein väärässä.