Maailmassa on lukuisia koulutusmahdollisuuksia ihmisille, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta tipahtaneet kehityksestä ja työelämästä. Olin itse vuosikausia työttömänä, koska olisin tarvinnut koulutuksellani suhteita saadakseni töitä. Valitettavasti vain suhteet ovat olleet vähissä ja lopulta luovutin, koska olen ollut huono ja laiska itseni markkinoinnissa. Kun työt karttoivat vuodesta toiseen ja ainoa työhakemus, joka tuotti haastattelukutsun oli kiinteistönvälittäjän paikka, jota en saanut enkä välttämättä olisi halunnutkaan, kokonaiskuva näyttää lohduttomalta.

Aloitin yliopisto-opinnot itseni yllätykseksi edellisvuonna, jo hieman varttuneemmassa iässä. Olen todennut nuorten olevan hieman pihalla elämästä ja ahdistuvansa uudessa ympäristössä, kaukana kotoa tai ehkä vain purkavat kotioloissa hankkimiaan ahdistuksia. Toiset menestyvät hyvin kaikesta huolimatta, enkä ole kuullut, että samasta erästä kukaan olisi varsinaisesti lopettanut. Uuden mahdollisuudet ovat kutsuneet, mutta kaikesta huolimatta nuoret ovat sitkeitä.

Omalla kohdallani ongelma on se, että kun on yli kymmenen vuotta totutellut tiettyyn työrytmiin ja työskentelytapaan, yliopisto pakottaa kaikki rutiinit ja systeemit uusiksi. Aikaa olisi löydyttävä neljän tenttikirjan lukemiseen, useiden opiskelupäiväkirjojen ja esseiden kirjoittamiseen. Olen joskus sanonut, ettei ihmisillä mitään muuta olekaan kuin aikaan, enkä ole mieltäni muuttanut. Ongelma ei olekaan ajassa, vaan noissa jämähtäneissä, totutuissa tavoissa. Olen hidas lukija ja minun pitäisi varata aina tuplamäärä lukuaikaa verrattuna muihin; olen toiseksi prosessikirjoittaja, joka ei edes välttämättä koeta saada valmista yhdellä istumalla; sen lisäksi löydän edelleen miljoona muuta asiaa tehtäväksi ennen kuin paneudun opintoihini. Yhdessä tämä vaikuttaa niin, että saatan pysyä hyvässä rytmissä niin kauan kuin en pidä minkäänlaisia taukoja eli minkäänlaista lomaa, sen enempää sairastelun vuoksi kuin minkään muunkaan syyn.

Tämä taas herättää kysymyksen siitä, että mikä itseasiassa on tärkeää yhteiskunnallisesti ajateltuna. Itseäni yksilönä ajatellen voisin kuvitella, että minulle on tärkeää päivittäinen ravinto, asunto, leppoisa ja hyvä elämä. Yliopistollinen mylly taas haluaa pusertaa minut toisenlaiseen muottiin ja luoda toisenlaisia prioriteetteja. Jotta opiskelut sujuisivat hyvin, mitään taukoja ei saisi olla, mikä tarkoittaisi sitä, että minun tulisi työskennellä noin 8 tuntia päivässä vuoden ympäri. Ihmisille, jotka kuluttavat vapaa-aikaansa työn parissa kutsutaan tietyllä nimityksellä.

Tekeekö työnteko ihmisistä onnellisia? Ehkä tietty rutiini pitää ihmiset virkeinä ja heidän ammattitaitonsa säilyy, kun he saavat tehdä koulutustaan vastaavaa työtä. Ihmisten sosiaaliset verkostot ovat lisäksi melko tärkeitä ja työpaikoilla solmitaan uusia ihmissuhteita, joten verkostoitumisen ja sosiaalisten suhteiden kannalta työnteko on tärkeää. Lisäksi ihminen saattaa kokea itsensä merkitykselliseksi yhteiskunnassa tai ainakin vanhempiensa sekä muiden ihmisten silmissä. Palkka voi olla hyvinkin toissijainen asia joillekin ihmisille, joissakin töissä, mutta oma merkityksensä on myös sillä. Mutta onnellisuus?

Väittäisin, että ihmisten onnellisuus riippuu hyvin pitkälti ihmisestä itsestään. Ihmisten itsetuntemus on hyvin kaukana ensi- tai toissijaisesta asiasta yhteiskunnissa. Ihmiset, jotka kuluttavat viikkoja, saati kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä itseensä tutustumisessa ja itsensä kehittämisessä pidetään jollakin tavalla hihhuleina, viherpiipertäjinä, new age-henkisinä. Toisaalta mistään uudesta asiasta ei todellakaan ole kysymys. Antiikin Kreikan viisaat olivat sitä mieltä, että tärkeintä on tuntea itsensä ja Delfoin oraakkeli kehoitti ihmisiä sanomalla: "Tunne itsesi." Olivatko ihmiset jo yli 2500 vuotta sitten haihattelijoita ja viherpiipertäjiä? Vai olivatko he viisaita?

Tänä päivänä aikaa on aina vain vähemmän. Erilaisia ajankäyttötapoja on lukuisia ja joillekin ihmisille on masentavaa istua kahdeksi sekunniksi aloilleen, vieläpä yksin. Toisten ihmisten on vaikea taas olla hiljaa muiden ihmisten seurassa. Kun vihdoin on seuraa, puheen on jatkuttava tauotta tai tulee omituinen olo. Ikään kuin ihmiset katoaisivat sen kahden sekunnin tauon aikana tai maailmassa tapahtuisi jotakin järisyttävää, jos yhtäkkiä joutuisi toteamaan jonkin äänilähteen rikkoutuneen. Saman ongelman olen havainnut vaikuttavan myös yliopistomaailmassa.

Erilaiset määräajat on asetettu ihmisten työnteon ja tehokkuuden mittareiksi. Ihmisten tehokkuutta ei lasketa "itsetuntemuksessa", vaan siinä miten hyvin pystyt pitämään kiinni sinulle asetetuista aikarajoista. Sen sijaan, että odotettaisiin rauhassa tiedon karttumista ja tietoa kartutettaisiin, yliopisto-opiskelijoiden on tehtävä lähes ammattitaidottomina ja nopeaan tahtiin tietyt kirjat läpikäyneenä hyvää jälkeä, korkeatasoista tieteellistä työtä. Mitä tässä joukossa tekee ihminen, joka ei ole aiemminkaan kulkenut muiden asettamien aikarajojen mukaan; jolle tärkeämpää on oma viihtyvyys kuin muiden viihdyttäminen; joka haluaa muistaa itsensä ja omat rajoitteensä eikä pyri muovaamaan itseään muiden ideoiden mukaiseksi?