Adolf Hitler on henkilö, josta tiedämme hyvin vähän, mutta jonka miellämme hänen tekojensa ja johtajuudensa kautta kansanmurhaan, toiseen valtasotaan. Mitä lopulta edes haluamme tietää hänestä ja onko tarpeen edes yrittää ymmärtää, mitkä tekijät johtivat katastrofiin, josta historian tunneilla puhutaan ja muutoin vaietaan?

Aihe on toki arka, mutta nähdäkseni on käsittämätöntä, miten tietynlaisia tekoja tehneiltä ihmisiltä edelleen riistetään heidän inhimillisyytensä. Vaikka maailma ei muuten uskoisi demoneihin, Hitlerin kaltaiset ihmiset demonisoidaan. Jos näin taas ei tehdä, helposti nähdään, että Hitleristä puhutaan ylväästi. Lopulta suunsa avaava henkilö onkin kahden vaiheilla: jos hän puhuu Hitleristä pahaa, hän ei ole kenties ymmärtänyt eikä haluakaan ymmärtää; jos hän puhuu hyvää, hän on antisemitisti, vaarallinen yhteiskunnalle.

Onkin syytä sanoa heti kärkeen, että en arvota ihmisiä sen mukaan, mihin uskontokuntaan he kuuluvat tai ylipäätään minkään ulkoisen tekijän mukaan. Ihmiset tekevät hyviä ja pahoja tekoja, ja minua kiinnostaa lähinnä se, mitä he tekevät ja miten he kohtelevat kanssaihmisiään. Vielä edelleen: miksi he niin toimivat?

Hitler syntyi vuonna 1889 Itävallassa. Hän eli lapsuutensa pienessä kaupungissa, josta hän muutti jo nuorena Wieniin, tuohon aikaan yhteen maailman monikansallisimmista kaupungeista. Hän oli kiinnostunut papin työstä, arkkitehtuurista ja taiteesta. Hänen silmissään mitään niin kaunista ja ylvästä ei ollut kuin aitosaksalainen maailma, miljöö ja aitosaksalainen kansa.

Jälkimmäinen ajatus liittyy ajatukseen rodusta. Hän uskoi, että ihmiset ovat jaettavissa rotuihin, ei ainoastaan heidän ihonvärinsä mukaan, vaan heidän uskonsa. Oppi tulee kaukaa. Jo ennen Jeesuksen syntymää juutalaisia kohdeltiin huonosti, heitä vihattiin ja vainottiin. Kristinuskon synnyn myötä vastustus kasvoi. Juutalaisia pidettiin jumalankieltäjinä. Ajatus otettiin Raamatusta, jossa kerrottiin vapahtajan saapumisesta ja juutalaiset eivät uskoneet Jeesuksen olevan vapahtaja. Koska he eivät näin uskoneet, he kielsivät kristillisen totuuden, kristillisen Jumalan.

Juutalaisiin kohdistuva viha sai pontta myös siitä, että juutalaiset kannattivat Barabbasin vapauttamista ja Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Juutalaisista tehtiin kristillisessä mielessä Jumalanmurhaajia. Tätä ajatusta lietsottiin siitäkin huolimatta, että Jumalan uskotaan olevan kaikkitietävä ja Jumalan olevan Jeesus. Jeesus tiesi, mitä tapahtuu ja hän oli hyvin tietoinen siitä, miksi niin oli tapahtuva. Jotta niin saattoi tapahtua, juutalaiset toimivat Jumalan tahdon mukaisesti, he olivat vain yksi välikappale "kärsimysnäytelmän" saattamisessa loppuun.

Osa kristillisen kirkon papeista ja teologeista ymmärsi tämän, mutta juutalaisuusviha ei suinkaan poistunut. Se tuli ja meni. Katoliset kuin luterilaiset papit saattoivat puhua hyvinkin rasistisesti juutalaisista, eikä pappien sanomisille yksinkertaisesti voitu mitään. Kirkolla oli oma valtansa teologisissa asioissa ja juutalaisvihaan suhtauduttiin samalla vakavuudella kuin tieteeseen. Ja lopulta koko viha ja vaino siirrettiin "tieteelliseen" kontekstiin, rotuoppiin.

Juutalaiset eivät enää olleet vain valittu kansa, vaan itseasiassa he olivat pahuuden rotu. Heissä oli jotakin saatanallista ja rumaa, heidän sanottiin erottavan heidän hajustaan, sen lisäksi, että heidät saattoi erottaa sukunimistään, vaatetuksestaan jne. Tämä kaikki ennakkoluuloisuus, asenteellisuus, mukatieteellisyys ja uskonnollinen vainoharhaisuus, johon liittyi historian kuluessa monenlaisia salaliittoteorioita, kyti pohjalla Hitlerin syntyessä.

Hänen isänsä oli itävaltalainen valtion virkamies. Hitler itse kirjoittaa kirjassaan Minun taisteluni, että hänen isänsä halusi poikansa seuraavan samaa uraa. Hitler kuitenkin itse asennoitui niin, ettei hänestä tulisi koskaan valtion virkamiestä. Hänen äitinsä Klara puolestaan oli harras katolinen, joka hoiti perheen kuutta lasta. Adolf oli yksi heistä. Molemmat vanhemmista kuoli 1900-luvun alussa, Hitlerin ollessa nuori. Tarkkoja taustoja on vaikea saada selville, mutta asenteet syntyvät ja voimistuvat kriisitilanteissa. Niin voimakas viha juutalaisia kohtaan kuin Adolfille kehittyi, on pakosti mietittävä myös vaihtoehtoja, että rintasyöpään sairastunutta Klaraa hoitaneet ja operoineet lääkärit saattoivat olla juutalaisia.

Tämä on yksi monista erilaisista vaihtoehdoista. Hitler muutti Wieniin vuonna 1905, hieman isänsä kuoleman jälkeen ja pari vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Hän kohtasi hyvin erilaisen maailman kuin mihin hän oli Itävallan maaseudulla tottunut. Nuorelle miehelle tuo saattoi olla kulttuurishokki, ja edelleen hän eli stressaavissa olosuhteissa. Kun hän ei kaikista toiveistaan huolimatta päässyt haluamaansa taiteilijakoulutukseen ja taiteilijan uralle, hän alkoi hyvin nopeasti kiinnostua politiikasta.

Olivatko hänen taiteilijuutensa esteenä juutalaiset? On hyvin mahdollista, että valitsijoissa oli juutalaisia. Tulevan kannalta oleellisempia ovat Hitlerin omat ajatukset, teoriat ja kokemukset. Jos jo pohjalla kytee rotuopin ajatus, vanhat katoliset salaliittoteoriat ja juutalaisten pitäminen jollakin tavalla alhaisempana väestönosana, ei ole mitenkään mahdotonta alkaa lopulta nähdä kaikkien vastoinkäymistensä syynä, yhtä ja samaa väestönosaa. Niin Hitler raportoi kirjassaan pankkiireista, lehtimiehistä ja lähes jokaisen ammattikunnan menestyksekkäistä henkilöistä, että heidän oli pakko olla juutalaisia, jotka levittivät valheita, tekivät köyhistä ihmisistä yhä köyhempiä jne.

Lopulta kaikki Hitlerin kokemukset eivät välttämättä ole kovinkaan kaukana siitä, mitä meistä jokainen saattaa kokea. Eri asia kuitenkin on, miten me tulkitsemme kokemuksiamme. Minä en usko juutalaisten maailmanvaltaan ja on lähinnä huvittavaa edes ajatella, että noin kuusimiljoonainen kansa (kuten Suomi?) levittäisi lonkeronsa kaikkialle ja alkaisi hallita kaikkia maailman lehtiä valheillaan. Mutta lopputulemana Hitler kohdisti vastatoimenpiteensä nimenomaan tiedonvälitykseen ja siihen, miten työt uudessa (Kolmas valtakunta) jaettaisiin.

Hitler vietti innokkaana sotamiehenä muutaman vuoden ensimmäisen maailmansodan sotatantereilla. Hän oli äärimmäisen kiinnostunut sodasta, sotastrategioista, historiallisista sodista ja hän kirjoittaa sännänneensä sotaan intoa puhkuen. Itseasiassa hän kirjoittaa hymyilleensä muiden sotilastovereidensa kanssa lähtiessään taisteluun. Hymyilystä voi olla montaa mieltä, koska hänen kirjoituksensa avaavat hyvin verekseltään sitä, ettei hän lopulta nähnyt juuri muuta kuin sen, mitä hän halusi nähdä. Juutalaiset vihollisinaan, sotimisen ja sotilaat jaloina.

Poliittiselle uralle hän suuntasi sodan jälkeen, edelleen Saksan kansakunnan sotilaana. Hän liittyi tuoreeseen, pieneen puolueeseen, jota hän alkoi johdattaa kohti menestystä. Hän onnistui haalimaan samanhenkisiä tovereita ja lopulta puolueen kasvaessa melko nopeaan tahtiin, Hitler valittiin lähes yksimielisesti NSDAP:n (Kansallissosialistinen Saksan työväen-/läispuolue) johtoon. Kun hänellä oli jo kokonaisen puolueen tuki, hänet oli valittu lähes yksimielisesti valtaan siinä ja hän toimi puhemiehenä, hän saattoi osoittaa puheissaan suoria syytöksiä hyvin erilaisille kansanryhmille. Hänen vihansa purkautui julkisissa puheissa ja puolue alkoi pala palalta haalia itselleen valtaa lehdistössä. Propaganda on yksi Minun taisteluni-kirjan kantavista teemoista ja sen tarkoituksena oli karistaa juutalaiset karstat ja valheet pois likaamasta saksalaisten yhtenäisyyttä.

Hitlerin hyökkäykset koettiin kansakunnan uhkana ja hän joutui vankilaan, jossa ollessaan hän kirjoitti tiiliskiven paksun tilityksen elämästään ja politiikastaan. Mein Kamfp - Minun taisteluni alkaa omaelämänkerralla, joka alkaa edetessään melko epäjohdonmukaisesti pomppia yhdestä asiasta toiseen. Kantavia teemoja ovat propaganda ja Saksan kansallismielinen sekä rodullinen puhdistus. Hitler on osoittanut kirjansa kollegoilleen, samanmielisille puolueen edustajille ja kirjaa onkin hankala lukea, ellei tunne historiaa ja puolueen taustoja.

Kirjan kirjoittaja on helppo leimata hörhöksi, hulluksi, mutta samaa voidaan silloin mennä sanomaan lukuisista katolisista papeista, kenestä tahansa, joka on lietsonut vihaa. Kirja sen sijaan osoittaa, että Hitler näki lähes nerokkaasti, miten kansa saatiin hänen puolelleen. Kirjassa on kuitenkin vain tietyt linjat, joita Hitler ei ehkä olisi itse koskaan kyennyt toteuttamaan. Hänen onnekseen hän sai parikseen ja avustajakseen taitavan propagandistin, Joseph Goebbelsin. Goebbels vastusti joitakin Hitlerin ajatuksia ja toimi propagandaministerinä osin ominkin päin. Ilman noita sooloiluja, Hitler ja natsit eivät kenties olisi olleet aivan yhtä "menestyksekkäitä" kuin he olivat.

Saksan kansaa lopulta aivopestiin reilusti yli kymmenen vuotta. Tietoa levitettiin vain sellaisista asioista, joista oli puolueelle etua. Kaikki kritiikki tyrehdytettiin, jos ei vain sulkemalla tietyt uutiset uutisoinnin piiristä, niin sillä tavalla, että jokaisen lehden johtaja ja lehtimies, joka kirjoitti puoluetta vastaan saattoi päätyä nurkan taakse tai vankileirille. Vastaavasti puolueen tahtoa seuranneet lehtimiehet saivat aikanaan palkkionsa. Joukossa oli taatusti ei-kansallismielisiä lehtimiehiä, mutta oman työnsä, turvallisuutensa ja perheen turvallisuuden vuoksi, he toimivat, kuten puolue halusi.

Tuho oli juurikin niin totaalinen kuin se toisen maailmansodan kuluessa oli. Hitler oli NSDAP:n Führer eli ylijohtaja vuodesta 1921. Hänestä tuli Saksan valtakunnankansleri vuonna 1933 ja lopulta Saksan Führer seuraavana vuonna. Hänen elämänsä päättyi vuonna 1945 bunkkerissa, jossa hän riisti ensin rakastajansa Eva Braunin ja päätteeksi oman henkensä.

Lukiessa Minun taisteluni-kirjaa moni Hitlerin ajatuksista asettuukin jyrkkään ristiriitaan nimenomaan hänen itsemurhassaan. Hän puhuu johtajan vastuusta ja todellisen (kunnon) johtajan kohtaavan vastuunsa. Nuo kirjoitukset hän kohdisti pelkureiksi ja ei-kansallismielisiksi kokemiinsa saksalaisiin politiikkoihin. Hän piti heitä pelkureina, koska he eivät uskaltaneet kantaa vastuuta ja ajaa Saksaa uuteen suuntaan. Lopulta Hitler vajosi itse maan alle, ei kantanut omaa vastuutaan ja ennen kuin ehti kohdata vihollisensa aseet sekä todennäköisesti vankeustuomion (jos ei kuolemantuomiota), hän riisti oman henkensä. Sillä tavalla hänen ei myöskään tarvinnut enää tilittää kenellekään mitään, edes natsiaatteen epäonnistumista ja sen virheellisyyksiä.

Hitler ei ollut projektissaan yksin. Goebbels oli natsivallan aikana vain yksi tärkeistä miehistä. Jo ennen poliittista uraa Hitler itse nosti esiin mm. katolis-sosialistisen puolueen ja Wienissä vaikuttaneen Karl Luegerin. Koko natsiprosessissa katolisilla ja ylipäätään kristillisellä kirkolla oli merkittävä osuus. Se ei puuttunut Hitlerin tekemisiin alussa eikä se lopulta kyennyt enää toimimaan Hitlerin kriitikkona siinäkään vaiheessa, kun Hitler oli uudistanut Rooman keisarikultin itseensä.

Hitlerin ei olisi koskaan tarvinnut päästä valtaan edes omassa puolueessaan. Hänen kirjoitustensa ei olisi välttämättä tarvinnut päätyä lukuisiksi käännöksiksi, mm. suomeksi. Hänet oltaisiin voitu nätisti poistaa suljettuihin laitoksiin, mutta näin ei tapahtunut. Aika oli Hitlerille otollinen ja kansakunta oli jo itse tarpeeksi sekaisin. Joukosta löytyi muita yhtä sekaisin olleita, jotka luottivat Hitlerin sanaan ja löysivät sille myös historiallista vakuuttavuutta, mm. paavien sanomisissa.

Oliko kyse siis lopulta vain yksittäisistä ihmisistä, jotka olivat sekaisin. Kyse saattaa olla lopulta paljon suuremmasta väestönosasta. Emmekä me tiedä sitä vielä edelleenkään, ketkä meistä ovat sekaisin ja ketkä eivät. Pomminlailla taivaalta putosi uutinen, jonka vain harvat ymmärsivät kaikessa mitassa. Johannes Paavali II pyysi vuonna 1998 anteeksi sitä, ettei katolinen kirkko puuttunut natsi-Saksan tapahtumiin, juutalaisten joukkoteurastuksiin. Kesti 43 vuotta ennen kuin katolinen kirkko otti asiaan kantaa. Edelleen herättäisin kysymyksen: vainko Hitler oli sekaisin? Hitler sanoi ja puhui, siitä syystä häntä pidetään vaarallisena. Entä miten vaarallisia ovat ne, jotka eivät sano eivätkä puhu, vaan myötäilevät hiljaisena?