Olen velkaa lukuisille ihmisille anteeksipyynnön. Toisaalta olen elänyt vaiheen, jolloin olen pyydellyt anteeksi olemassaoloani ja kenties sitä myötä mahdollisesti lähes jokaista tekoani. Siitä huolimatta olen saattanut ajan mittaan unohtaa ihmisiä, jotka ovat olleet ja ovat edelleen minulle tärkeitä ja läheisiä.

Jokaisella ihmisellä, kuten itselläni on hieman erilainen suhtautuminen anteeksipyyntöjä kohtaan. Isäni ei koskaan paljoa anteeksi pyydellyt tekosiaan ja olen tottunut siihen, että kun todella aihetta on, niin anteeksipyyntöjä harvemmin tulee. Sen sijaan herkät ihmiset, jotka löytävät tuolle sanalle jonkinlaisen ulospääsytien ja kokevat sen tarpeelliseksi, myös anteeksi pyytävät.

Pitkällisten keskustelujen jälkeen äitini pyysi minulta anteeksi. Olin perustellut pitkään sitä, mistä syystä minulla ja hänellä on aika ajoin niin kitkainen suhde. Tuon perustelun ytimessä oli se, ettei hän antanut minun elää omaa elämääni ja kasvaa. Tuohon kaikkeen liittyi hänen aivan liiallinen soittelunsa, joka alkoi häiritä ei vain omaa elämääni, mutta myös elämänkumppanini elämää. Perustelut olivat äidilleni ymmärrettäviä, hän näki vihdoin "valon" ja pyysi anteeksi. Hän pyysi anteeksi ja lupasi, ettei enää toimisi samalla tavalla. Kuten meillä ihmisillä usein on tapana, muistimme on auttamattoman lyhyt ja tapamme syvään pinttyneitä.

En ole antanut hänelle anteeksi. Niin kauan kuin hän toimii perusteluistani ja tunteenpurkauksistani huolimatta samalla tavalla, mitä tekoa anteeksipyynnöillä on? Tätä filosofiaa toteutan omassa elämässäni. Jos jokin käytöksessäni häiritsee ihmisiä, siitä voi sanoa minulle suoraan. Joko pyydän anteeksi tai en. Se, mikä on nähdäkseni tärkeämpää, niin itselleni kuin kanssaihmisilleni, osaanko muuttaa käytöstäni siihen suuntaan, ettei sen jälkeen enää tarvitse pyydellä anteeksi.

Tästä syystä johtuu se, etten pyydä anteeksi. Samoin kuin en odottanut isältäni anteeksipyyntöjä. Tiedän hänen olleen joistakin asioista pahoillaan, mutta hänellä ei tainnut olla pinttyneiden tapojensa ja ajatuskaavojensa tuolla puolen juurikaan mahdollisuutta alkaa käyttäytyä toisin.

Olen lisäksi kohdannut ihmisiä, jotka pyytelevät anteeksi jatkuvalla tulvalla. Heidän ei tarvitse muuta kuin voida pahoin ja ajatella tehneensä jotakin väärin, anteeksipyyntöjä alkaa tulla tulvimalla. Niin kristilliseen kuin terapeuttiseen kielenkäyttöön anteeksiantaminen tuntuu kuuluvan erityisen oleellisesti. Jumala antaa meille ihmisille anteeksi meidän jokapäiväiset syntimme ja meidän on annettava anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Tämä kaikki vain siitä syystä, että me saisimme mielenrauhan?

Kuunnellessani anteeksipyyntöjen tulvaa mietin, että mikä mekanismi on anteeksipyyntöjen ja -antojen taustalla. Minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa ihmiseltä, jolle oli tehty pahaa ja jolla oli paha olla. Ihmiset toimivat itseään vastaan voidessaan pahasti ja kun heillä ei ole mitään kovinkaan toimivaa kanavaa purkaakseen tuota oloa. Odottavatko he anteeksiantoa synneistään "jumalalta" voidakseen jatkaa elämäänsä? Sen sijaan, että olisin antanut anteeksi, osoitin käytökselläni kaiken olevan hyvin. Ihmiset tuntuvat tarvitsevan näitä sanoja ja lopulta tuon sanan kääntäminen ihmiseen itseensä, tuon kaiken pahan olon kokijaan ja havaitsijaan, saattaa toimia paremmin. Kun anteeksipyynnön esittää itselleen peilin edessä, silmiin katsoen, saattaa joutua kohtaamaan paljon ihmeellisempiä asioita kuin odottaessaan anteeksiantoa joltakin, joka ei tule koskaan vastaamaan.

Sama pätee omaan anteeksiantoon. Miten antaa anteeksi ihmiselle, joka ei koskaan pyydä anteeksi eikä sitä koskaan ymmärrä tehdä. Eikö lopulta ole tärkeämpää, että ihminen kykenee kohtaamaan itsensä silmästä silmään. Esimerkiksi konkreettisesti juuri peilin edessä.

Anteeksipyynnöistä ja -annoista huolimatta ihmiset riutuvat, toimivat itseään vastaan, satuttavat niin itseään kuin muita. Omalla kohdallani näen paremmaksi nähdä sen, miten kohtelen itseäni. Sillä sitä kautta saatan havaita, miten kohtelen muita. Siinä samalla tulee huomanneeksi, että se mitä minä odotan muilta ihmisiltä, ei ole lainkaan välttämättä sama asia kuin se, mitä he odottavat minulta. Tietyt ristiriidat ja täyttämättömät odotukset kuuluvat ihmisluonteeseen. Valitettavasti. Sillä juuri senkin vuoksi meidän paljon odottamamme anteekspyynnöt eivät välttämättä koskaan tule läheistemme huulilta.