Isäni oli hyvin tietoinen tulevista aamuista ja kunnostaan sen jälkeen, kun oli nauttinut koko illan alkoholia. Hänellä oli omat rituaalinsa, joiden tarkoituksena oli helpottaa oloa ja saada päivä käyntiin. Yksi suosituimmista parannuskeinoista oli ns. krapularyyppy, joka saattoi jatkua aina seuraavaan aamuun ja seuraavaan krapulaan.

Niin tietoisia kuin ihmiset ovatkin voinnistaan ja kivuistaan seuraavana aamuna, harvoin mikään saa heitä muuttamaan mieltään alkoholinkäytöstään sillä hetkellä, kun sitä on tarjolla. Vielä nuoremmalla iällä ihmiset jaksavat aina joskus sanoa: "Ei koskaan enää", mutta tuo vakuuttavaakin vakuuttavampi lausahdus harvoin pitää kahta viikkoa pidempään. Ikinä - koskaan, tarkoittaa siis hyvin usein alkoholinkäyttöjien keskuudessa kaksi viikkoa ja tuo näennäinen ristiriita ei ole omiaan tekemään heistä kovinkaan luotettavia, ainakaan itsetuntemuksessaan. Tuolla hetkellä taas vastaavanlaista elämää yli kolmekymmentä vuotta selvinpäin katsellut taitaa tuntea alkoholinkäyttäjät paremmin kuin he itse.

Niin istuin jälleen häissä, joissa tarjoiltiin ilmaista alkoholia. Katselin sukulaisiani, joiden tiesin entuudestaan nauttivan runsaasti alkoholia. He eivät saaneet ruokaa alasta lautasta enempää, ja mielessäni mietin, että pitäähän tilaa jättää juomille - jälkiruoalle, joita oli nautittu jo ennen kirkkoonmenoa ja vielä alkupalaksi. Lopulta koko juhlaruokailun idea näytti olevan nestetasapainosta huolehtimista, eikä tämä ollut millään tavalla yllättävää. Olen nähnyt saman kuvion toistuvan suvussani useita kertoja ja sukuni ulkopuolelle yhtä hyvin, milloin lievemmässä, milloin vielä räikeämmässä muodossa.

Viiniä tarjoillut tarjoilija kysyy: "Valkoista vai punaista?" Olen pöydässä ainoa, joka kaataa oma-alotteisesti lasiinsa vettä, muut ottavat valkoista tai punaista. Vastakkaisella pöydällä istuva sukulaiseni ottaa valkoviiniä ja keskustelemme viinimarjoista. Hän kertoo tulevansa valkoviinistä todella kipeäksi, mutta sanoo, ettei sitä mietitä nyt. Sen aika on huomenna. Näinhän usein krapulan kanssa on: ei huolta nyt, huomenna se paha olo vasta tulee - niillä joilla se ei tule jo illan mittaan.

Siitä huolimatta, että sukulaiseni tietää tulevansa kipeäksi juomasta, hän nauttii sitä runsaasti. Mitä pitäisi mielessäni liikkua? Näin olen nähnyt alkoholinkäyttäjien lukuisia kertoja käyttäytyvän, he eivät vain julkilausu tulevaa huonovointisuuttaan. He valittavat vasta aamulla, kun elämä on päin vittua ja olo on kuin rekan alle jääneellä. Syy on luonnollisesti elämässä ja sen kurjuudessa, eikä suinkaan heidän nauttimissaan nesteissä. Depressantiksi tunnetulla alkoholilla ei voi olla asian kanssa mitään tekemistä, eikä suinkaan sillä, että alkoholi toimii ihmisen elimistössä kuin mikä tahansa allergeeni.

Erona on kuitenkin se, että alkoholinkäyttö on yhteisöllisesti hyväksyttyä, sen nauttiminen kuuluu juhlatilanteisiin ja hieman ihmisestä sekä ajasta riippuen, jokainen päivä saattaa olla yhtä juhlaa eli hammastenkiristystä ja jyrkkiä mielialan vaihteluita. Sen sijaan esimerkiksi yhteisöllisesti ei pidetä kovin suositeltavana niellä ampiaisia tai työntää kättä ampiaispesään, eikä myöskään nauttia tiskipesuainetta tai hengittää lievästi myrkyllisiä kaasuja, kuten bensiiniä, tärpättiä tai tinneriä. Kaikkia näitä toimia seuraa enemmän tai vähemmän tuskaisa, kivulias olo, koska ihmisen elimistö sietää niitä huonosti.

Ajatus siirtyy siihen, että jos jokin asia ei sovellu ihmisen elimistölle, mistä syystä ihmiset siitä huolimatta riskeeraavat, kerta toisensa jälkeen? Mikä saa ihmisen sietämään pahoinvointia ja kipuja. Millaista mielialaa tai arvomaailmaa kuvaisi käytös, jossa ihminen juo pesuaineita, imppaa tinneriä ja tunkee käsiään ampiaispesiin? Toisaalta voisi ajatella, että kyseessä on aika extreme-ihminen, joka selvästi tykkää tehdä kaikenlaista hölmöä ja kärsiä myöhemmin. Minun näkökulmastani tällainen käytös heijastelee yhteisön hyvinvointia, jos tällainen käytös hyväksytään. Siinä ohessa se tahtoo sanoa esimerkiksi sukulaiseni kohdalla, että hän todellakin riskeeraa omaa hyvinvointiaan kunkin illan viinilasillisen kohdalla.

Riskiin liittyy ajatus toisaalta elämän katoavaisuudesta, mutta juurikin juhlivat ihmiset ainakin näennäisesti haluavat uskoa juuri sen olevan elämää. Käden tunkeminen ampiaispesään saa ihmisen tuntemaan itsensä eläväksi. Elämän ja kuoleman välinen rajapinta on ohut. Tällainen käytös onkin nähtävä itsekidutuksena, jos ei itsetuhoisuutena. Ihmisillä on kiire elää, kokea, mutta pidemmän päälle tilanne näyttää kääntyvän päälaelleen ja ihmisellä on kiire kuolla.

Isäni pelkäsi minun kohdallani, etten koskaan eläisi. Hän saattoi soittaa tukevassa humalassa kello kahdelta yöllä kertoakseen tämän minulle. Minun näkökulmastani käsitys elämästä on monilla ihmisillä vääristynyt. Ikään kuin elämän ja kuoleman rajapinta paikantuisi nimenomaan alkoholinkäyttöön, juhlimiseen ja siitä seuraaviin kipuihin. Mikä on merkillistä elämässä, mitä ehkä harvemmin tulee ajateltua: ihminen saattaa kokea valtavaa tuskaa ilman alkoholinkäyttöä. Se, että elämästä tekee itselleen vaikeaa juhlimalla ja kaatamalla alkoholia kurkusta alas, ei ole muuta kuin tekosyy. Kenties juhlijoiden ja alkoholinkäyttöjien mielestä se on hyvä syy, mutta omalla kohdallani elämäni on ollut tarpeeksi vaikeaa aivan ilman alkoholia ja juhlimista vaikeuttamassa entisestään sitä. Tavoitteenani kun ei ole ollut kuolla nuorena, vaan elää oppiakseni, ja mikä on edelleen järkyttävässä ristiriidassa fatalistisen elämänasenteen kanssa: saatan silti kuolla nuorempana kuin useimmat fatalistit.