Kun puhutaan rakkaudesta ja erilaisista mahdollisista lopputuloksista, ihmiset luottavat usein tunteisiinsa. Tunteet eivät kuitenkaan yksintein johda ihmistä mihinkään valintoihin. Tunnepuolesta puhuttaessa ihmisillä on taipumus yksinkertaistaa asioista ja jättää äly sikseen, mutta me ihmiset emme yksinkertaisesti voi tulla toimeen ilman näitä molempia. Ne ovat toisiinsa kietoutuneita ja ne yhdessä määräävät meidän valintamme.

Puhuttaessa parinvalinnasta ja rakkaudesta, mielellään puhutaan nimenomaan tunteesta. Valintojemme perusteena ovat tunnepohjaiset lauseet: "hän oli häikäisevä", "hänessä oli sitä jotakin", "hän on ihana", mutta nämä eivät tule suustamme tai meidän mieliimme aivan yllättäen ja puhtaasti sydämestä. Vaikka me emme asiaa ajattelisi, on silti esitettävissä kysymys: "verrattuna mihin?" Koska mielemme kategorioi ja luokittelee asioita "häikäiseviksi", "ihaniksi", "joksikin", me vertailemme. Yksi asia on häikäisevä, toinen ei; yksi asia on ihana, toinen ei; yksi on jotakin ja toinen ei: ja kiinnitämme huomiomme meidän näkökulmastamme häikäiseviin, ihaniin ja johonkin.

Tunteemme tekevät yhteistyötä älymme kanssa. Sitä ei käy kiistäminen. Näiden sekoittaminen keskenään voi olla kannaltamme ongelmallista. Toimiessamme tunteidemme pohjalta, emme välttämättä tee hyviä valintoja; toimiessamme älymme pohjalta, emme välttämättä tee silloinkaan hyviä valintoja. Meidän on kyettävä arvioimaan itseämme ja suhdettamme siihen, minkä ajattelemme olevan meille hyvää tai huonoa. Tuo arviointi taas ei tapahdu hetkessä, vaan se vaatii työstämistä.

Olen ollut tunnepohjaisesti vaikeuksissa. Olen analysoinut itseni puhki ja siinä ohessa pyrkinyt rationalisoimaan ihmisiä, löytämään yhtäläisyyksiä ja lopulta todennut, etteivät kaikki ihmiset toimi samalla tavalla. Minäkään en toimi samalla tavalla kuin muut. Siitä huolimatta me kaikki olemme ihmisiä, meillä on yhteisiä ominaisuuksia ja me sittenkin toimimme tietyissä tilanteissa samalla tavalla. Kun unohdetaan se, mitä me pinnalle päin haluamme näyttää, millaisen mielikuvan itsestämme ja riisumme "roolimme", jää lopulta paljas ihminen. Tuo ihminen tarvitsee hyvin yksinkertaisia asioita, kuten ruokaa, lämpöä, lepoa, rakkautta, läheisyyttä jne.

Mutta mielemme - tai siten tunteemme - tekevät asiat monimutkaisemmiksi. Analysoidessani olen jättänyt vähemmälle tunnepuolisen toimimisen ja jäänyt näpertämään ajatusteni kanssa. Toinen vaihtoehto olisi jo kauan sitten ollut tunteella eläminen, muiden mukana touhuaminen ja ihan vain vaihtelun vuoksi, olisin saattanut käydä jo teini-iässä diskoissa. Kulutin kuitenkin aikani mieluummin omissa oloissani, pyöritellen itseni kannalta mielenkiintoisempia kysymyksiä.

Loin itselleni roolia. Vaatetuksessani kenties heijastelin joitakin arvojani ja mieltymyksiäni. Sen avulla erotuin joukosta, mutta toisaalta persoonani oli syrjäänvetäytyvä. Ihastuin helposti tyttöihin, enkä tuossa vaiheessa kyennyt sanomaan, mikä heissä tarkalleen aiheutti ne tunteet. Jälkikäteen pystyn sanomaan, etteivät ihastukset tai tunteet tule sattumalta. Juuri tietty "ihanuus", "säteilevyys" on vetänyt myös minua puoleeni. Mitä ne sitten tarkalleen ovat olleet, saattaa selittyä myöhemmillä kokemuksillani: olen ihastunut hieman poikamaisiin tyttöihin, joilla on usein jokin syy olla hieman poikamainen, kova, vetäytyvä. Poikamaiset eivät ilmaise tunteitaan helposti, he ovat saattaneet saada kovia kolhuja, eikä heille ole annettu lupaa itkeä.

Eräs pieni ihastuksen kohteeni oli suloinen, pieni tyttö. Kaikista omista ujouksistani huolimatta pyrin hänen juttusilleen aina välillä, kun hän oli yksin. Hän vaikutti ottavan minut vastaan mielellään, keskusteli kanssani ne lyhyet hetket. Hän piti urheilullisista miehistä (tai siinä vaiheessa pojista, kun kyse on yläaste- ja lukioajasta). Kenties hän etsi miehistä jonkinlaista vekkulimaisuutta ja leikkisyyttä. Hänellä oli poikaystäviä, jotka tulivat ja menivät. Lukion päättyessä myös orastava yhteytemme katkesi.

Tapasin hänet vuosia lukion jälkeen, tiemme olivat kulkeneet aivan eri suuntiin. Olin itse hiljalleen päässyt jaloilleni ja lähtenyt unelmieni perään. Hän puolestaan oli päätynyt aivan eri alalle kuin mistä hän oli haaveillut ja puhunut lukioaikana. Hän oli yksin. Miehet olivat tulleet ja menneet. Hän oli muuttunut niin paljon muutamissa vuosissa, etten ollut tuntea häntä. Hän oli pyöristynyt, hieman pöhöttynyt ja hän ei enää ollut missään mielessä se tyttö, johon olin nuorempana ihastunut.

Tunteeni olivat älyni blokkaamia. Hän oli mielissään nähdessään minut ja vaihtoehtoja olisi ollut lukuisia. Tämä esimerkki on kuitenkin riittänyt vakuuttamaan minut siitä, että tunteemme ja älymme ei riitä ymmärtämään aikaa. Ne eivät riitä näkemään tulevaa ja muuttuvia olosuhteita. Ihminen, joka ei miellytä meitä tänä päivänä, saattaa pelastaa meidät huomenna tai vastaavasti, ihminen johon asetamme kaiken toivomme tänään, saattaa olla huomenna mennyttä.

Tietynlaisten ihmisten torjumiselle on kuitenkin syynsä ja hyviäkin syitä. Me emme tunne kaikkia ihmisiä. Tuntemattomien kanssa on olemassa kuitenkin aivan samankaltaisia riskejä kuin lähipiirimme. Jos esimerkiksi väkivaltarikoksia tarkastellaan, useimmin väkivaltarikokseen syyllistyy uhrin tuttu kuin täysin ventovieras. Jos siis pidämme jostakin ihmisestä persoonana, on parempi osoittaa se jollakin tavalla. Kiintymys ei lähde aina ulkonäöstä, kuoresta ja meidän ottamista tai meille annetuista rooleistamme. Tänä päivänä saattaisin pyytää ihastustani kahville tai edes viitata siihen jollakin tavalla. Eihän sen olisi tarvinnut parisuhteeseen johtaa, mutta joskus luottamuksellinen ystävyyssuhde on parempi kuin täysin eroavat tiet. Kuitenkin juuri positiiviset ihmiset ja ihmissuhteet saattavat sittenkin pelastaa meidät niiltä teiltä, jotka johtavat lopulta itsemme kadottamiseen.

Minä kadotin aikanaan itseni. Samoin näytti kadottaneen ihastukseni itsensä.