Alkuperäiskansat ovat eläneet ja elävät edelleen pienissä yhteisöissä. Heidän elämäänsä rytmittävät erilaiset työt, kuten maanviljely, keräily, metsästys ja karjanhoito. He tekevät työnsä tietäen, että mitä tahansa voi sattua. Kaikki ilkeät sattumukset on joissakin kulttuureissa pistetty noituuden piikkiin, joissakin tapauksissa isoisien rangaistukseksi siitä hyvästä, että ihmiset eivät ole kunnioittaneet esi-isien perintöä.

Metsästys, karjanhoito ja keräily tapahtuvat usein ryhmissä, mutta joissakin tapauksissa ihmiset joutuvat tulemaan toimeen omillaan. Esimerkiksi Namibian sanien antiloopin metsästys on siinä määrin kuluttavaa, että kaikki metsästäjät eivät pysy perässä. Metsästäjiä ei saakaan olla liikaa, koska mitä enemmän heitä on, sitä todennäköisemmin jotakin tapahtuu. Pienellä yhteisöllä ei ole yksinkertaisesti varaa menettää niitä ihmisiä, joiden hengissäsäilymisestä saattaa koko yhteisön säilyminen riippua. Niin he juoksevat yksin tai pareissa antilooppien perään ja saatuaan antiloopin kiinni, heillä on edessään vielä paluu.

Himbakulttuurissa karja saatetaan ajaa kauemmas kylästä. Sitä lähtee kaitsemaan useammaksi kuukaudeksi yksi tai muutama henkilö, ja kylä odottavat toki uutisia, mutta elämän on jatkuttava. Kolmen kuukauden ajan yhteisön on elettävä jollakin muulla kuin poissaolevalla karjalla, sen on jatkettava elämäänsä kuin joukosta ei puuttuisi kukaan.

Alkuperäiskansojen kulttuureissa ei puhuta individualismista. Jokainen tekee työtä yhteisön eteen ja individualisti on henkilö, joka alkaa sooloilla omiaan. Vaikka yhteisön jäsenet ovat riippuvaisia toisistaan, jokainen heistä oppinut pitämään itsestään huolta. He elävät päivästä toiseen hyvin tietoisina siitä, että mitä tahansa voi sattua, mutta se heitä tuskin paljoa vaivaa. Jos jotakin sattuu, avuksi kiidätetään samaani tai joku muu spesialisti, joka palauttaa järjestyksen yhteisöön. Kaikki on jälleen kunnossa ja elämä jatkuu, kuten ennen, vaikka yhteisöstä puuttuisi jäsen ja toinen.

Nykyajalle tyypillistä on individualismi. Emme elä enää pienyhteisöissä, mutta edelleen voi nähdä, että ihmiset hakeutuvat pienryhmiin. Ihmisille on tärkeää kuulua johonkin ryhmään ja puhutaankin ns. uusheimoista. Erilaiset faniryhmät muodostavat uusheimoja. Selkeä ero vanhaan on se, että ennen elossasäilyminen oli riippuvainen heimon yhteistyöstä. Tänä päivänä taas heimoutuminen on enemmän viihdettä, politiikkaa ja uskoa.

Heimoihin voidaan leimautua erilaisin näkyvin merkein, kuten fanipaidoin, tietyllä pukeutumiskaavalla tai erilaisin merkein, kuten koruin, pinssein jne. Tärkeää on erottautua joukosta, vaikka elämä ei näistä merkeistä riipu. Samaan aikaan, kun ihmiset ovat menettäneet suhteensa luontoon ja elämän luonnolliseen kiertokulkuun, yhden jäsenen menettämisestä on tullut aina vakavampi asia.

Koska heimoutuminen kohdistuu aina johonkin heimon ulkopuoliseen, ikään kuin jumalhahmoon, idoliin tai muunlaiseen palvonnan kohteeseen, "jumalat" (tai esi-isät) saattavat kuolla. Jos aiemmin heimon jäsenen kuolema otettiin vastaan perheenjäsenen menetyksenä, tiedettiin elämän jatkuvan ja kaiken oli jatkuttava ennallaan, jotta yhteisö selviytyisi. Sen sijaan "jumalan" kuolemalla on huomattavasti dramaattisempia seurauksia. Se johtaa yhteisön hajoamiseen tai sitten ikuiseen nostalgiaan, jossa "jumalhahmoa" muistellaan vuosia, vuosikymmeniä, -satoja tai -tuhansia.

Samalla taas yhteisön jäsenen poistuminen joukosta on merkitty hyvin erilaisin tavoin. Jos alkuperäiskansayhteisössä "individualisti" teki omia ratkaisujaan, rikkoi koodia, hänet karkoitettiin. Nykyajassa voi nähdä saman kuvion toistumisen. Jos esimerkiksi jääkiekkojoukkueen fani vetäisi ylleen väärän joukkueen paidan, hän ei enää kuuluisi yhteisöön. Mutta rajankäynti väärän ja oikean välillä on muuttunut.

Jos esimerkiksi vannoutunut metalliyhtyeen fani pukeutuisi kaikkia koodeja rikkovasti kokovalkoiseen, vetäisi päänsä kaljuksi, luopuisi kaikista faniutta korostavista merkeistä, hän olisi edelleen yksilöllisellä tavalla yhtyeen fani. Hänet voitaisiin hyväksyä sellaisenaan tai osa pitäisi häntä erikoisena. Erikoisuuden tavoittelusta tai vaihtoehtoisesta tulkinnasta on tullut eräänlainen taistelukenttä, jossa ihmiset eivät enää edes hae valtayhteisön hyväksyntää, vaan haluavat luoda omaansa.

Asia tulee selväksi uskonnollisista yhteisöistä ja erityisesti herätysliikkeiden, lahkojen tai kulttien johtajista. He eivät välttämättä kyseenalaista uskonsa taustalla olevia suuria linjoja. Heidän ajatuksistaan voidaan olla aina tiettyyn rajaan asti samaa mieltä, mutta heidän tulkintansa saattavat poiketa niin jyrkästi valtatulkinnasta, että heidät sysätään tai he itse vetäytyvät yhteisöstään. He voivat perustaa omia pieniä yhteisöjään niiden kanssa, jotka seuraavat heidän malliaan. Ongelma ei ole siis kovin suuri, mutta edelleen ikiaikaisen mallin mukaan: yhteisön jäsenen on poistuttava yhteisöstä.

Tätä poistumista pidettiin ennen vakavana rangaistuksena. Tänä päivänä se puolestaan on individualismin ylistystä: Minä ajattelen eri tavalla kuin te muut, mutta se ei haittaa. Olen oman elämäni herra, ja jotka seuraavat minua, saavat nauttia herruudestani.

Mielenkiintoiseksi tämän yhtälön tekee kuitenkin suhde muihin ihmisiin. Ennen ihmisten elämä riippui muista yhteisön jäsenistä aivan konkreettisesti. Olisihan yksikin ihminen saattanut tulla pitkään toimeen, metsästäen ja keräten. Tänä päivänä, kun ihmisten elämä ei enää oikeastaan riipu muusta kuin omasta toimeentulosta, muilla yhteisön jäsenillä ei ole vastaavaa merkitystä. Merkitys on lähinnä siinä, että yhteisön "aatteellinen" olemassaolo ja jatkuvuus on taattava. Yhteisöähän ei ole, jos kaikki luopuvat uskostaan "jumalaan" (suosikkijoukkueeseensa, -bändiinsä, -poliitikkoonsa).

Samalla yhteisön jäsenten henkinen riippuvuus toisistaan on muodostunut vastaavaksi kuin alkuperäiskansayhteisöjen jäsenten riippuvuus toisistaan ravinnon saamiseksi. Sen sijaan, että voitaisiin puhua todellakin eräänlaisesta materiaalisesta ja hengellisestä riippuvuudesta, tämän päivän ilmiö on läheisriippuvuus.

Sitä voisi luonnehtia eräänlaiseksi pakottavaksi tarpeeksi pitää yllä kuviteltua yhteisöä tai yhteisöllisyyttä. Alkoholistiperheissä vaimot ja lapset eivät voi päästää alkoholisti-isäänsä (eli erota), koska alkoholisti-isä tarvitsee apua (itseaiheutetussa, henkilökohtaisessa ongelmassaan, jonka hän voi vain itse, henkilökohtaisesti selvittää). Samalla kaveruus- ja ystävyyssuhteista on tullut eräänlainen pelikenttä, joissa ihmisten on osoitettava toisilleen olevansa suhteen arvoisia. Jos toista ihmistä masentaa ja hän ei jaksa siivota, löytyy aina luotettava ystävä siivoamaan toisen puolesta; jos maailma tuntuu kaatuvan niskaan, joku tulee nostamaan seinät takaisin paikoilleen ja olemaan henkisenä tukena. Jos näin ei tapahdu, voidaan kokea, että toinen ei ole suhteen arvoinen.

Nykymaailma on unohtanut sen perimmäisen elämäntotuuden, joka vielä kiinteässä luontosuhteessa elävät kansat tiesivät ja tietävät edelleen: mitä tahansa voi tapahtua, eikä ihmiselämä ole kuin henkäys iäisyydessä. Kyse ei ole luottamuksesta, vaan siitä, kuinka paljon ihmiset ovat ITSE valmiita pistämään peliin. Sen sijaan, että ihmiset odottaisivat, mitä muut tekevät MINUN puolestani.

Tältä pohjalta itseasiassa näyttääkin tapahtuneen eräässä mielessä juuri päinvastaisesti, kun puhutaan individualismista. Nykypäivän individualismi on riippuvuutta vallitsevista normeista, joko puolesta tai vastaan. Samalla se on eräässä mielessä riippuvuutta hyväksynnästä tai paheksunnasta. Sillä ei enää ole niin paljon merkitystä, mitä konkreettista me teemme yhteisömme hyvinvoinnin eteen. Pääasia on se, että me erotumme joukosta tai sulaudumme siihen.