Juhannusajat ovat olleet lapsuudessani, nuoruudessani ja edelleen aikuisiällä kenties ristiriitaisimpia tunteita herättäneitä aikoja. Lapsuudestani muistan ensimmäisenä juhannuksen, jona serkkupoikien kanssa päätimme valvoa aamuun. Sulkeuduimme isäni vanhempien pihansivussa olleeseen asuntovaunuun, pelasimme korttia, höpötimme turhia ja valvoimme läpi yön. Kenties muistikuva on positiivinen juuri siitä syystä, että me olimme "poissa vanhempien jaloista". Sillä tuon muistikuvan lisäksi neutraalit juhannusmuistot ovat häipyneet pois mielestäni ja negatiivisia muistikuvia on koko liuta.

Juhannus on keskikesän odotetuin juhla. Yö, jona aurinko ei laske. Se on käsittämätöntä Suomen leveysasteilla, sillä vastaavaa juhlaa ei vietetä etelämpänä, jossa aurinko porottaa kesäisin kuumasti, mutta sittenkin suhteellisen lyhyen aikaa. Pohjoisilla leveysasteilla juhannuksella on ollut oma rituaalinen merkityksensä, se on ollut lähes vastaavan mittaluokan tapahtuma kuin hetki, jona aurinko jää kuun taakse. Yö kestää kuitenkin huomattavasti pidempään kuin pimennykset, jotka kestävät vain muutamia minuutteja. Joten juhlat ovat myös toista luokkaa.

Perheeni on kuulunut vakavasti otettaviin yöttömän yön palvojiin. Jos normaaliviikonloppuihin varauduttiin kenties korillisella tai parilla olutta ja parilla Koskenkorvapullolla, juhannukseen oli varauduttava vähintään tupla-annoksella.

Muistoni juhannuksista olivat jo ennen teini-ikää varsin negatiivisia. Odotin juhannuksia pelonsekaisesti tai kenties vain ahdistus kasvoi aina juhannuksen lähestyessä. Tämä ei luonnollisesti vanhempia häirinnyt. Lasten tuntemuksia harvemmin kysellään ja kuulostellaan, kun on juhlat edessä.

Niin eräänäkin juhannuksena olin vastahakoinen. Olimme siirtymässä isäni vanhempien luota saareen juhannuksenviettoon. Kokkotarpeet olivat suhteellisen helposti hoidettu, koska puuta oli yllin kyllin. Ruokapuolikin hoidettiin melko perinteisesti, siitä ei ollut pulaa. Juomapuoli oli aina oma show:nsa. Muistan hatarasti, miten juomat roudattiin aivan etuoven eteen, koska ne täytyi seuraavaksi lastata toiseen autoon ja edelleen siitä kohti venettä. Olut-koreja ja kassillisia kirkkaita. Eikä tässä näyttänyt olevan tarpeeksi. Juomapullot laskettiin tarkkaan ja mietittiin, mitä mistäkin juomapullosta saadaan ja kuinka monelle. Todettiin, ettei tuo satsi riittänyt mihinkään. Vielä ehtii Alkoon.

Pienen pojan käsityskyvylle tuo kuulostaa pahemmalta kuin äitien joulustressi: onko kinkkua tarpeeksi, pitäisikö tehdä rosolli, miten puuron laita. Ero on siinä, että juhannus ei ole lasten juhla eikä ole sellaiseksi tarkoitettu. Sen sijaan joulu on, ainakin jossakin määrin.

Juhannukset muodostuivat lähinnä vastenmielisiksi ja käsittämättömiksi juhliksi, joihin oli vuodesta ja kerrasta toiseen varauduttava sellaisella määrällä alkoholia, että niillä saattoi saada pienen kylän niin tolkuttomaan humalaan, ettei kukaan muistanut juhannuksesta yhtään mitään. Mikä luonnollisesti johti siihen, että kun se huomattavasti pientä kylää pienempi yhteisö oli tolkuttomassa humalassa, perheriidat, riitaisuudet eri perheiden välillä, sitä kautta mahdollisesti uhkaava tai aggressiivinen, jopa väkivaltainen käytös oli ennen pitkää väistämätöntä. Onneksi juhannus on tarkoitettu aikuisille, sillä lapsille sellainen käytös ei ole kovinkaan sopivaa katsottavaa.

Kun tätä samaa touhua katsoi läpi lapsuuden ja nuoruuden aina aikuisiälle, saattoi alkaa huomata kaavan toistuvan sukupolvien välillä. Käytänteissä saattoi olla pientä variaatiota ja mitä enemmän alkoholia oli virrannut aikuisiksi kasvaneiden lapsuudessa, sitä vastahakoisemmin he suhtautuivat alkoholinkäyttöön juhannuksena. Toki joukosta löytyy niitä, jotka seuraavat vanhaa, hyväksikoettua mallia. Alkoholimyönteisyys kuitenkin näyttää karisseen useammin niiden kohdalla, jotka ovat kokeneet vanhempiensa humalakäyttäytymisen erityisen voimakkaasti ja negatiivisesti.

Risto O. Kojo, itse entinen juoppo (omien sanojensa mukaan), kirjoittaa omassa massiivisessa selonteossaan juomisestaan ja paranemisestaan, miten hän oivaltaessaan oman tilansa, ensimmäiseksi huolestui lapsistaan. Hän kuvaa humalatilaa mielenhäiriöksi ja mitä useammin alkoholia käytetään, sitä useammin humalaisten mielentila horjuu. Itse olen kokenut vastaavasti, että isäni oli lähinnä skitsofreeninen, mutta humalassa myös paranoidi, suuruudenhullu ja maanis-depressiivinen. Se tuntui kuitenkin erityisesti juhannuksina, jouluina, uusina vuosina ja pääasiassa viikonloppuisin olevan ihan ok. Minulle se ei ollut ok, mutta en kyennyt lapsena tai edes vielä varhaisessa aikuisiässä käsittelemään ja ymmärtämään isäni mielentiloja.

Minun kokemukseni ovat lopulta vain minun kokemuksiani. Kaikki ihmiset eivät koe alkoholinkäyttöä niin pahana asiana, vaikka heidän lapsuudessaan alkoholi olisi näytellyt hyvin suurta roolia, negatiivisessa merkityksessä. Näin esimerkiksi erään läheisen tuttavani kohdalla, jonka isä kuoli alkoholimyrkytykseen. Isäni kohtalo, saati muiden hänen läheisten sukulaismiestensä kohtalo, eivät saaneet häntä toisiin aatoksiin. Juhannukset sujuvat häneltä jotakuinkin samalla mallilla, kenties kuitenkin hieman lievennetyssä muodossa, kuin hänen lapsuudessaan.

Juhannuksen voi ottaa loman, rentoutumisen, huvittelun ja hauskanpidon kannalta. Minun elämässäni hauskanpitoon on liittynyt niin oleellisesti ajatus alkoholinkäytöstä, että olen luultavasti menettänyt huumorintajuni. Alkoholi on minulle hauskuuden sijasta lähempänä itsetarkoituksellisen mielipuolisuuden tilaa. Sille voi nauraa ja siitä voidaan repiä huumoria, sillä jotkut ihmiset ovat humalassa siedettäviä. Valitettavasti kaikki ihmiset eivät ole ja pelkästään sen huonon huumorin vuoksi, näen hyvin mielelläni humalaiset ihmiset huumorintajuttomina ja mielikuvituksettomina. Tai kenties pikkuhiljaa sitä tilaa kohti suuntaavina. Ja kuten sanonta kuuluu: "Itku pitkästä ilosta".

Olisiko juhannus kenties radikaalistikin sietämättömämpi, jos ihmiset eivät käyttäisi alkoholia? Kenties tarkoituksena on rentoutua ja poistaa isoimmat estot, mutta hyvin monella juominen karkaa kontrollista juuri juhannuksen kaltaisina juhla-aikoina. Eikä tuota sen enempää yhteiskunnallisesti kuin sosiaalisesti pidetä kovinkaan kummoisena juttuna. Alkoholinkäyttö, kuten Richard Dyer huomauttaa, ei esimerkiksi mediassa näy millään tavalla. Lehdistä voidaan lukea aina joskus jonkun lyöneen, ampuneen tai puukottaneen jotakuta, sivumainintana on joskus: "Alkoholilla epäillään olevan osuutta asiaan". Siinä koko tarina alkoholinkäytöstä. Tilastojen mukaan suurimmassa osassa väkivalta- ja seksuaalirikoksista alkoholilla on ollut asiaa. Koska asiasta vaietaan ja juhannuksena juominen on ok, niin ilmeisesti myös tilastojen väittämä on ok.

Aikuiseksi kasvaneena lapsena tohdin olla eri mieltä. Olen ollut kriittinen alkoholinkäytön suhteen koko pienen ikäni, vaikka 9-vuotiaana jo ensimmäisiä huikkia otinkin. Alkoholi maistuu pahalta ja ajaa ihmiset "pois itsestään". Tuota tilaa en koe kovinkaan positiivisena. Olen onnistunut havaitsemaan, että ihmiset osaavat pitää juhannuksenakin hauskaa ilman alkoholia. Yksilön kannalta alan pitää huolestuttavana, jos tulee kysymyksiä: "Miten se tapahtuu?" tai kommentteja tyyliin "Kyllä se joskus, mutta helvetti, ei sitä aina kestä..." Kyse on täysin asennoitumisesta ja kuten Raimo O. Kojokin asenteisiin viittaa, alkoholinkäyttöön voi suhtautua terveellä tavalla, mutta pidemmälle mennessä ja vielä yhteiskunnasta sekä yhteisöstä tukea saadessaan, asennevioilla alkaa olla hyvä kasvualusta.

Toivotan rauhallista juhannusaikaa itsekullekin.