Erosin reilu neljä vuotta sitten. En enää muistele menneitä, mutta pyrin kuitenkin muistamaan tapahtunutta muutosta ja toisaalta sitä, miten olen ajautunut elämässäni tähän hetkeen. Kaava ei ole mitenkään yksioikoisen suora tai edes looginen. Elämä heittelee jokaista ja päämäärätietoisuudesta huolimatta, osa ihmisistä päätyy katuojaan. Kuten Andy McCoy asian on sanonut, meidän tulisi varota halujamme, sillä me saatamme hyvinkin saada sen. Me emme erota kovinkaan hyvin, mitä haluamme ja mitä tarvitsemme.

Eron jälkeen oloni olin ahdistunut. Tuota tunnetta on nykytilanteessa vaikea tavoittaa, mutta ensimmäiset kuukaudet eron jälkeen menivät sumussa ja sitä seuraava puoli vuotta todella pahojen sisäisten mielenkouristusten pauloissa. Askel askeleelta aloin muokata omaa elämääni uuteen uskoon. Vaikka ero tuntui tuolla hetkellä pahalta ja väärältä, se oli kaiken kaikkiaan uuden elämän alku.

Läheisriippuvaisena minun oli todella vaikea olla yksin. Ihastuin ensimmäisten kuukausien aikana käytännössä kahteen ihmiseen. Molemmat heistä olivat valloittavia ihmisiä, persoonia, mutta aika oli totaalisen väärä. Asetin heidät alttiiksi ahdistukselleni, joka ei pysynyt kiltisti ämpärissä, vaan se tulvi yli laitojen ja lopulta toimin varsinkin toista kohtaan painajaismaisella tavalla. Siitä saattoi tulla painajaista hänelle, koska hän eli jo eräänlaista painajaista, mutta siitä tuli painajaista myös itselleni. En kyennyt hillitsemään itseäni ja tunteitani.

Tunteet oli haudattava. Muisto kahdesta ihmisestä oli haudattava. Oli käännettävä katse itseen ja mietittävä, mikä aiheutti minussa sellaiset tunnereaktiot, jotka löivät yli ja läpi kaiken sen, minkä tunnistin itsekseni. Mikä aiheutti sen, että aloin käyttäytyä käsittämättömällä tavalla, eikä nämä kerrat olleet suinkaan ensimmäisiä.

Jokin sisälläni meni jo kauan sitten rikki. Lapsuuteni oli alkoholihuuruisen elämän sävyttämä. Katselin sivusta, miten ihmiset kohtelivat toisiaan huonosti ja käyttäytyivät kuin mielipuolet. Kaikelle henkiselle ja fyysiselle väkivallalle, solvauksille ja riidoille annettiin tässä ympäristössä selkeä merkitys. Se oli normaalia elämää. Elämää, jota minäkin eläisin kasvettuani aikuiseksi.

Tuon "normaaliuden" kanssa kävin taisteluun. Se oli minulle täysin vierasta ja täysin käsittämätöntä, mutta se kaikki "normaali" seurasi minua perässä, mihin ikinä menin. Siitä oli tullut niin kiinteä osa itseäni, etten enää erottanut, kuka loppuen lopuksi olin. Toisaalta kaikki tämä lapsuudessani kokema ahdisti minua. Kehitin erilaisia käyttäytymismalleja, joiden avulla säännöstelin tuota ahdistusta. Kun jonkin tavan oppii 9- tai 13-vuotiaana, siitä on 30-vuotiaaksi mennessä muodostunut niin kiinteä tapa, ettei sitä opi pois hetkessä.

Nämä tavat minun oli tiedostettava, tunnistettava ja tunnustettava päästäkseni yli pahimmasta ahdistuksesta eron jälkeen. Kun olin haudannut kaksi ihastustani, aloin kiinnittää yhä enemmän ja enemmän huomiota itseeni ja siihen, mitä todella elämässäni tarvitsen. Olin kulkenut kenties siihen asti tavoitteenani saavuttaa asioita, joita haluan. Kiirehtiminen asioiden saamiseksi ei kuitenkaan koskaan ole tuottanut kovinkaan syvällistä onnellisuutta tai onnen tunnetta.

Tämä kaikki pätee myös kaveruus- ja ystävyyssuhteisiini. En kaipaa ihmisten seuraa seuran vuoksi. Haluan ihmisten olevan oma itsensä ja rikastuttavan omaa elämäänsä siinä, missä minä rikastutan heidän kautta omaani. Jos jotakuta ihmistä ei näytä suuremmin kiinnostavan tai heillä on muuta, en tyrkytä itseäni vain sen vuoksi, että minulla itselläni olisi seuraa. Näin olin valmis toimimaan aiemmin.

Väitetään, että onni ovat muut ihmiset. Erilaisia onnen kaavoja on kehitelty ja niitä annetaan ihmisille, jotta he saattaisivat löytää onnen. Itselleni onni ei ole päämäärä eikä edes arvo sinänsä. Onni on ihmismielessä, ihmisessä itsessään sillä hetkellä kun vain on valmis ottamaan sen vastaan. Mutta onnella on myös kääntöpuolensa, jonka voi ajatella sumentavan tämän kaiken. Silti, todellinen onni kestää onnettomuuden, se kestää ahdistuksen. Koska lopulta onni on juuri siinä, mitä ihminen tarvitsee.

Minä tarvitsin aikaa itselleni ja uuden suunnan. Muut ihmiset eivät voineet olla tuolla matkalla mukana, koska kyse oli koko ajan minusta itsestäni, minun hyvin- ja pahoinvoinnistani. Onni tulee, kun sen on valmis löytämään, mutta ilman kyyneleitä se ei tule. Mitä olisi ollut omakaan taivallukseni ilman tuota useita kuukausia kestänyttä erohelvettiä, jossa ahdistus nosti päänsä aivan liian näkyvästi ylös? Vaikka nämä sanat ovat jääneet asianomaisille sanomatta: "Kiitän heitä siitä, että he tekivät omat valintansa elämänsä eteen. Vain sillä tavalla minäkin tajusin tehdä jotakin oman elämäni eteen. Kiitos."