Seisoin vilvoittavassa suihkussa ja ajaessani partaani törmäsin kyhmyyn, jota en saanut puristettua rikki ja yrittäminenkin sattui. Tällaisia kyhmyjä on löytynyt säännöllisesti viime aikoina, mutta ne ovat myös ajanmyötä menneet pois. Kerroin näistä lääkärille, jonka puheilla olen käynyt säännöllisesti viimeisen vuoden ajan. Hän sanoi niiden olevan karvatupentulehduksia. Ihmettelen kuitenkin, mistä niitä on alkanut tässä vaiheessa elämääni tulemaan.

Siinä seisoessani mietin, miten vanhat autot alkavat hiljalleen oikkuilla. Samoin iän myötä erilaisia vaivoja alkaa tulla lisää ja terveys ei välttämättä enää palaudu ennalleen. Tätä miettiessäni aloin miettiä, mikä tarkoitus vanhenemisella on. Millä tavalla voi järjellisesti selittää ja ymmärtää sen, että ihminen syntyy, kasvaa ja ennenpitkään kuolee? Ja kaikki tämä aika on lopulta vain pienenä muistikönttinä yksittäisen ihmisen mielessä. Näistä muistoista ja ajatuksista voi kirjoittaa, niistä voi tehdä taidetta, mutta vain harvat kirjaavat kokemuksiaan ja ajatuksiaan ihmisten luettavaksi.

Tuossa seisoessani minut valtasi epätietoisuus. Olisi miellyttävää ajatella, että tämän kaiken takana on jokin "mieli", koska silloin meillä ihmisillä olisi jokin tarkoitus. Samaan aikaan kuitenkin se, että joku järjellinen entiteetti olisi meidät luonut, me emme voi millään ymmärtää, mikä hänen motiivinsa on. Tekeekö elämästä yhtään mielekkäämpää se, että joku katselee, miten toimimme, yrittää saada joillakin viesteillään meidät tottelemaan hänen komentoaan ja löytämään oikea tie labyrintista ulos. Kuulostaisi nimittäin siltä, että me ihmiset olisimme vain jättimäisessä tutkimuslaboratoriossa; me olisimme tutkittavia rottia, joiden käyttäytymiset ja valinnat kiinnostavat tuota korkeampaa olentoa. Tekeekö tämä meidän elämästämme mielekästä? Selittääkö se, miksi elimistö vanhenee, miksi ihmismieli tallentaa niin sattumanvaraisesti muistitietoa ja miten lopulta vuosikymmenet tuntuvat siltä kuin ne olisivat olleet vain hetki sitten?

Maailmankaikkeudessa vuosikymmenet ovatkin sekunteja. Ihmismielessä, meidän oman ajanlaskumme mukaan kuitenkin vuosikymmenet ovat pitkiä aikoja, lähes ikuisuuksia. Useat meistä saattavat kuolla muutaman vuosikymmenen kuluessa, muisto meistä jää harvojen ihmisten mieliin. Tarkoitusta on vaikea löytää ja Nobel-kirjailija Albert Camus'n ajatuksia on entistä helpompaa ymmärtää. Miksi kaikki ihmiset eivät tee tässä suuressa tarkoituksettomuudessa itsemurhaa?

Ehkä joillekin ihmisille riittää se, että kuvittelee kaiken taakse suunnittelijan ja tämän elämän olevan vain vaihe. Ehkä jotkut uskonnot antavat syyn elää huomiseen. Ne toimivat ikään kuin hengityslaitteina, jotka keskittävät ihmisen ajatukset hengittämiseen sen sijasta, että tämä etsisi merkitystä ja tarkoitusta yhtään pidempään.

Uskonnottoman puolestaan on etsittävä merkitykset ja tarkoitukset muualta. Elämä on ainutkertainen matka, joka on liian mielenkiintoinen hukkaan heitettäväksi. Sen sijaan, että olettaisi, mitä nurkan takana on, siitä on otettava itse selvää. Uteliaisuus ja halu oppia vievät useita ihmisiä eteenpäin. Ehkä motivoijana voi toimia sekin, että ihminen haluaa jättää jotakin jälkipolville. Toiset saattavat turvata jälkeläisten aineellisen hyvinvoinnin, toiset taas ovat kiinnostuneempia henkisistä arvoista. Omalla kohdallani näkisin mieluummin, että haluaisin jättää jälkipolville jotakin mietittävää.

Elimistöni alkaa hiljalleen osoittaa vanhenemisen tai rappeutumisen merkkejä ja muistan edelleen ylioppilasjuhlapäiväni kuin eilisen, vaikka syntymästäni tuohon päivään on melkein yhtä pitkä aika kuin juhlapäivästä tähän hetkeen. Se kaikki saa miettimään asiaa myös toiselta kannalta. Mikä saa meidät ihmiset taistelemaan maallisten asioiden, kuten uskomusten, ideologioiden, materiaalisen omaisuuden puolesta? Millä tavalla yksikään niistä voi lopulta pelastaa meitä siltä, mikä meitä odottaa?

Näyttääkin pikemmin siltä, että tuo tietty tarkoituksettomuus ja sen uhka, saavat meidät ihmiset ahdistumaan. Ahdistaahan vanheneminen minuakin aika ajoin. Kenties vielä enemmän minua ahdistavat nuo selittämättömät kyhmyt, jotka tulevat ja menevät. Mutta onko minulla yhtään enempää oikeutta alkaa purkamaan tuota ahdistustani kinastelemalla ja riitelemällä siitä, mikä on Suomen ja maailman paras jääkiekkojoukkue; onko Jumalaa olemassa vai eikö ole; tekeekö tiede meidät ihmiset onnellisemmiksi vai ei; onko soveliasta kieltäytyä aseellisesta palveluksesta vai ei? Nuo ovat kaikki inhimillisiä ja siksi maallisia ongelmia. Jos asettuisin barrikadeille jonkin tuollaisen asian puolesta tai olisin vielä valmis aseellisesti puolustamaan jotakin niistä, näkisin toimivani ahdistuksen vallassa.

Kun katselee käytäviä keskusteluja tieteen ja uskonnon merkityksestä, tai isänmaan puolesta urheilu- tai sotatantereilla, en voi olla näkemättä muuta kuin tuon suuren tarkoituksettomuuden. Ahdistuksen. Tunteet, jotka me ihmiset systemaattisesti kiellämme, koska ne saavat meidät ajattelemaan epämiellyttäviä asioita ja kyseenalaistamaan sen vähäisen tarkoituksen, jonka olemme mieliimme rakentaneet. Mutta onko siinä tarpeeksi tarkoitusta tappaa itsensä tai toinen ihminen?