Olin vuosikausia työttömänä. Tuona aikana painin sekä itseni että itseeni kohdistuneen painostuksen kanssa. Yhteiskunnasta ja perheestäni tullut paine ajoi minut lopulta pisteeseen, jossa romahdin. Seurauksena oli kuukausia kestänyt uneton jakso, jonka pohjalla oli ajatus siitä, että koska en tee työtä, en myöskään ansaitse nukkua.

Kun vuosituhannen vaihteessa sitten pääsin puolipäivätöihin, alkoi elämässäni uusi jakso. Palkaton työ alkoi täyttää elämääni tasaisen varmasti. Se vei jopa siihen pisteeseen, etten saanut unta, koska erilaiset "työkuviot" pyörivät mielessäni. Tästä ajasta eteenpäin aloin kuulostella tarkemmin sitä, miten ihmiset työntekoon suhtautuvat. Vapaaehtoistyö voi olla hyvin tärkeää, kaupallisia ja kunnallisia palveluja täydentävää toimintaa, mutta niin kauan kuin työstä ei saa palkkaa, suhtautuminen työntekijään on huomattavasti negatiivisempi kuin siinä tapauksessa, jos hän saa siitä edes jotakin.

Sanotaan, että raha ratkaisee. Nähtävästi näin tapahtuu salakavalasti niiden ihmisten asenteissa, joiden mielestä rahan ei tarvitsisi aivan kaikkea ratkaista. Palasin vuonna 2009 jälleen päivätyörytmiin, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Jälleen muutamien ihmisten asenteissa huomaa eron. Toiset ovat kiinnostuneita työstäni, eivätkä edes kysele palkkani perään; toisia kiinnostaa huomattavasti enemmän työstä saamani palkka kuin se millaista työtä teen. Kun tähän päälle lisätään vapaaehtoistyö ja toinen osa-aikainen työ sekä päiväopinnot, nettoan kuukauden työpanoksestani noin 1200 euroa ja 300 euroa kuussa velkaa. Työmäärään nähden, tämä on naurettava summa.

Itsessään työnteko on koettu tärkeäksi jo arkaaisissa yhteiskunnissa, mutta viimeistään Raamatun kehoituksesta: "Joka ei työtä tee, ei hänen pidä leipää syömän." Tänä päivänä kuitenkaan työnteko itsessään ei ole riittävä peruste. Max Weber kiinni jo 1900-luvun vaihteessa huomionsa siihen, miten protestanttinen etiikka vaikutti tietynlaisen, kapitalistisen asenteen syntyyn. Työnteko itsessään ei enää ollut ainoa mittari, vaan tämän jälkeen alettiin katsoa kerääntynyttä omaisuutta. Mitä enemmän omaisuutta sitä enemmän Jumala oli siunannut. Kun tänä päivänä ihminen tekee 12 tuntia töitä ja tienaa 1000 euroa, häntä ei suinkaan kritisoida siitä, ettei hän tekisi tarpeeksi töitä, vaan siitä, ettei hän tienaa tarpeeksi. Mutta lieneekö se kuitenkaan työntekijän vika?

Tieto- ja palveluyhteiskunnissa kehitys on ollut jo pitkään hullunkurinen. Sen sijaan, että todellakaan työnteon määrä korreloisi millään muotoa palkkaan, tänä päivänä tietyn erikoistaidon (erikoistumisen kautta) omaaminen saattaa nostaa palkan päätä huimaavaksi. Tietoteknologian parissa työskentelevät saattavat kärjistetysti tienata tetristä pelaamalla ja toisinaan puhelimeen vastaamalla 2000-3000 euroa kuussa. Erikoistuminen oikeuttaa nämä ihmiset tuohon palkkaan, mutta heidän asenteensa ovat syntyneet äkkiarvaamatta eivätkä he tiedosta sen historiaa. Jotkut tuon asenteensa puitteissa ajattelee, että voisihan sitä palkkaa hieman nostaakin.

Me määrittelemme kuitenkin jokainen tahollamme oman kulutustasomme. Olen tullut vuosikaudet toimeen noin 700 eurolla kuussa. Palkankorotus 1200 euroon kuussa tuntuu huomattavalta, koska sehän on melkein tuplat totuttuun. Tilanteeseeni vaikuttaa se, että elän yksin, mutta tämän ikäisenä monet ovat jo tottuneet edes jonkinlaisiin tuloihin, eivätkä he osaa enää ajatella elävänsä 700 eurolla. Miten se on ylipäätään mahdollista? Ja vaikka tienaisi 1200 euroa kuussa, sillekin rahalle löytyisi kyllä rahareikänsä. Lopulta ihminen saa kaiken aikaa sovittaa tulojaan ja menojaan, ei sen mukaan, millä tulee toimeen, vaan sillä, miten paljon kuluttaa. Palkankorotus olisi todella tarpeen ja viime kädessä, kun ihminen tienaa tuhansia euroja kuussa, hän ei enää käytännössä kykene arvioimaan sitä, millä hän selviytyisi.

Omalla kohdallani tietysti tilanne on se, että kykenen hiljalleen miettiä elämää eteenpäin. Pystyn harkitsemaan esimerkiksi vaate- ja huonekaluhankintoja, käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni. Kuitenkin yli kymmenen vuotta sen jälkeen kuin ihmiset yleensä näitä asioita alkavat miettiä. Taloudellinen tilanteeni ei vain ole aina ollut edes niin hyvä kuin nyt, kun tienaan ja velkaannun. Eikä palkkani edelleenkään ole työmäärään nähden lähelläkään sitä tasoa, millä sen valtakunnallisesti pitäisi olla. Tulevaisuudesta en tiedä, miten palkkakäyräni tulee nousemaan tai laskemaan, mutta sen pystyn sanomaan omasta kokemuksestani, että ihmisten voi olla todella vaikea ymmärtää omaa taloudellista tilaansa, kun kaikki vertautuu siihen, mitä muilla on tai miten muut elävät. Kaikki se on kuitenkin bonusta, joka jää kaiken pakollisen (ruoan, sähkön, asumiskulujen) jälkeen. Niin kauan kuin perustarpeet on tyydytetty, mitään valittamisen sijaa ei pitäisi olla. Eikä varsinkaan niiden ihmisten kritisoimiselle ole syytä, jotka tekevät oikeasti työtä saadakseen nuo perustarpeet tyydytettyä.