Elämän tarkoituksesta kirjoittaminen ja siitä puhuminen ovat ajanhukkaa. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että minkä ikinä minä koen elämän tarkoitukseksi, se on sitä vain ja ainoastaan itselleni. Elämän tarkoitus minulle on oman löytöretkeni etsinnän ja löytämisen tulos. Se kuuluu samaan sarjaan toisen kysymyksen kanssa, joka on hyvin henkilökohtainen ja etsimisen sekä löytämisen tulos: "Uskotko Jumalaan/jumalaan?"

Tietysti näihin molempiin kysymyksiin voidaan löytää helpot vastaukset. Tämä puolestaan siitä syystä, että meidät opetetaan ajattelemaan ja siksi myös vastaamaan tietyllä tavalla. Kenties vastauksemme riippuu hieman siitä, pelkäämmekö kysyjän reaktiota vai olemmeko ns. omiemme seurassa. Elämän tarkoitukseksi voimme valikoidusti sanoa vaikkapa, että suvunjatkaminen on elämämme tarkoitus. Toisaalta se voi olla oppiminen, se voi olla Jumalan löytäminen ja palveleminen tai vain etsiminen ja löytäminen. Samoin kuin meiltä kysyttäessä uskommeko Jumalaan/jumalaan, meidän on helppo vastata omiemme seurassa myöntävästi tai kieltävästi. Sen sijaan saatamme epäröidä, jos tiedämme olevamme ns. väärässä seurassa. Uskova ateistien keskuudessa saattaa toki kertoa olevansa uskossa, mutta saattaa lieventää vastaustaan jollakin tavalla. Tai vastaavasti ateisti ei välttämättä suoraan paukauta uskonpuutettaan riippumatta siitä, kenen seurassa on. Itse vältin uskostani puhumista isänäitini kanssa, joka puhui hartaasti ja luottamuksellisesti omasta uskostaan, joka oli tyystin erilaista kuin oma uskoni. Kun hän kysyi minulta, että uskonko Jumalaan, kiersin ja kaarsin antamatta omasta mielestäni selvää vastausta, mutta ilmeisesti kuitenkin sellaisen vastauksen annoin, joka tyydytti häntä.

Meille näyttää olevan kuitenkin tärkeä tietää, mikä on elämän tarkoitus. Etsimme tarkoitusta, jos emme uskonnosta tai perheestä, niin työstä, harrastuksista tai mistä tahansa, joka täyttää jonkinlaisen tyhjiön elämässämme. Meidän on lisäksi hyvin vaikea hyväksyä, että elämämme tarkoitus olisi jollakin tavalla omia käsityksiämme vastaan. Esimerkiksi se, että elämän tarkoitus olisi elämästä oppiminen, sen vastaanottaminen sellaisena kuin se vastaan tulee ylä- ja alamäkineen saattaa olla vaikea hyväksyä, jos oma elämä on ollut kokemuspohjaisesti yhtä ylämäkeä. Voiko parhaalla tahdollakaan ajatella, että kärsimys on elämän tarkoitus?

Itse näen niin, että kärsimyksessä on oivalluksen ja oppimisen siemen. Se miten kärsimyksen itse käsittelee ja miten tuosta kärsimyksestä selviää vaikuttaa väistämättä siihen, miten muihin ihmisiin, kulttuureihin ja uskomuksiin asennoituu. Kärsimys itsessään ei voi siksi olla puhtaasti elämän tarkoitus yhtään sen enempää kuin nautinto. Ne kuuluvat molemmat elämään, mutta ne eivät kumpikaan voi olla ilman toista. Sillä miten tietää nautinnosta mitään, jos ei tiedä kivusta ja kärsimyksestä; ja päinvastoin.

Valitettavasti kaikki ihmiset eivät pysty käsittelemään kärsimystään. Kaikki ihmiset eivät tiedä, mikä on heille hyväksi tai mikä on todellista nautintoa. Kipu ja nautinto, onni ja kärsimys eivät ole aina erotettavissa toisistaan. Se, millä hetkellä onnemme on epäonnea, millä hetkellä kärsimyksemme on nautintoa, on puhtaasti meidän omasta oivalluksestamme kiinni. Jos lankeamme ajatukseen, että me voimme olla onnellisia vain tietyn näköisinä, ihmisten hyväksyminä, kenties edes omillaan tulevana ja silloin tällöin viihteellä käyvänä, me asetamme itse rajoja oman onnemme tielle. Asetamme samalla rajoja sille, millaista meidän elämämme on tarkoitus olla. Samoin kuin kohtaamme ongelmia ja pyrimme sulkemaan niiltä silmämme, pidämme kärsimystä tai ongelmia elämämme sotkevina, me itse seisomme jälleen omien oivallustemme tiellä. Pyrimme ratkomaan ongelmat (kärsimyksen) mahdollisimman helposti eli sulkemalla siltä silmämme, ja vastaavasti emme lopulta edes halua tietää, mikä on meille hyväksi, kun meillä on olemassa selkeä mielikuva siitä, mistä pidämme.

Mielikuvissamme elämme tarkoitus muuttuukin sitten sellaiseksi, kuin millaiseksi me elämän parhaimmillaan miellämme. Jos olemme tasapainossa ja onnellisia urheillessamme tai tehdessämme työtä, ollessamme perheen parissa tai lemmikkiemme parissa, seurakuntamme tai poliittisesti samalla tavalla suuntautuneiden parissa, olemme tehneet itsellemme selväksi, missä meidän paikkamme on. Meidän elämällemme antama tarkoitus seuraa meitä aivan siinä, missä me pyrimme selvittämään, mikä tuo tarkoitus on. Siitä huolimatta, ei ole laisinkaan mahdollista, että kun joku kysyy meiltä "mikä on elämän tarkoitus?", vastaamme kuten meille on opetettu. Seurata Jumalaa; oppia tuntemaan itsemme; seurata elämää.

Jos ymmärtäisimme meille annetut sekä sisäistämämme merkitykset, voisimme vain olla äimän käkenä. Mitä on tarkoitus, muuta kuin sana, joka meille on opetettu ja jota meidät on opetettu etsimään. Tarkoituksen kuin merkitysten etsiminen on tyypillistä vain ihmiselle, koska me olemme tietoisia olentoja, joilla on hyvin monimutkainen ja kehittynyt symboli(kieli)järjestelmä. Emme kuitenkaan eroa luonnon muista olennoista juuri miltään muulta osin ja kun meiltä kysytään tarkoitusta tai merkitystä, meidän pitäisi pystyä asettumaan luonnon asemaan. Miten puu, puhetaidoton lapsi tai kirahvi tähän kysymykseen vastaisivat? Jos ne eivät pysty vastaamaan, tarkoittaako se, ettei mitään tarkoitusta ja merkitystä ole? Jos tarkoitusta ja merkitystä ole, miten puu, puhetaidoton lapsi ja kirahvi voivat elää ilman tarkoitusta ja merkityksiä, mutta me emme?