Olen saanut viime päivinä aika paljon kritiikkiä, kun en ole tehnyt tarpeeksi töitä. Kyse on vapaaehtoistyöstä. Tämän pohjalta muutamat ihmiset ovat ottaneet asiakseen pitää minua laiskana. Sekään ei ole mitään uutta, minua on pidetty laiskana ennenkin, enkä kiellä alkuunkaan laiskuuttani. Tällä hetkellä vain kaikenlainen työhön liittyvä kritiikki on enemmän tai vähemmän kykenemättömyyttä asettua toisen ihmisen asemaan.

Ensimmäiseksi: olen yliopisto-opiskelija, joka kuuluu uuden järjestelmän alaisuudessa aloittaneisiin. Minulla on tiukka aikataulu opintojeni suhteen. Lisäksi olen jo ehtinyt nähdä elämää, enkä ole aivan nuori. Pyrin olemaan opiskelijana siinä määrin tehokas, ettei taas menisi muutamaa extra vuotta valmistuakseni. Tämän hetken tilanne on se, että viime syksyn ja kevään jäljiltä olin kesän opiskelujen suhteen tehoton. Minulla on kolme pidempää esseetä rästissä, joilla ansaitsisin pitkälti 10 opintopistettä. Tällä hetkellä opintoni junnaavat paikallaan käytännössä hieman paikallaan tai minua ei voi ainakaan pitää mitenkään erityisen tehokkaana.

Toiseksi: otin viime vuonna vastaan puoliaikatyön, joka käy mainiosti harrastuksesta. Mikä parasta, siitä saa palkkaa. Kehitän, suunnittelen, organisoin, koordinoin, valmistelen ja juonnan musiikkitietovisaa, joka alkaa todennäköisesti hiljalleen saavuttaa yleisönsä entistä paremmin. Jo aiempina vuosina siitä on pidetty, koska siihen liittyy yhdessä oloa, kisailua, saa käyttää sellaista tietoutta, jolla ei taatusti ole käyttöä missään muualla. Tämän tapahtuman järjestäminen, kysymysten teko voi kuulostaa vallan mainiolta ja kivalta puuhalta. Hyvän kysymyksen tekeminen on kuitenkin haastavaa. Lisäksi tilannetta kuvaa kesällä saamani palaute, kun juonsin erään vakiovisailijan polttareissa musavisan. Sen olivat koonneet ja järjestäneet toiset, viime kaudella vielä voimakasta kritiikkiä antaneet visailijat. He olivat tehneet porukalla kymmenen kysymystä kesän aikana ja palaute kuului, että siinä on aivan helvetinmoinen työ. Tästä aiemmin kriittinen visaaja antoi kunnioittavaa palautetta ja sanoi kenties ensimmäistä kertaa kunnioittavansa työtä, jota tällä hetkellä teen. Hänen kymmenen kysymystään on noin puolet yhden visan kysymyksistä. Visoja on reilun yhdeksän kuukauden aikana kaikkiaan 17, visojen välillä muutama viikko. Tuo helvetinmoinen työ on tehtävä siis kerran kahdessa viikossa, eikä vain kerran kesässä.

Kolmanneksi: olin kesän työssä (ehkä yksi syy, että muutama essee jäi tekemättä) ja sain työsuhteelleni jatkoa kesän jälkeen. Tällä hetkellä en ehdi syystä tai toisesta oikein olla työpaikalla. Tämä työ on kaikista harrastuksistani ja töistäni kevyintä ja helpointa. Se käy rutiinilla, vanhasta tottumuksesta, koska olen tehnyt tuota harrastuksekseni. Ainoa ero on, että tästä syystä saisin kaikkein tuntuvinta palkkaa, koska työ on tuntityötä. Hölmöä on, etten pysty tällä hetkellä tekemään helpointa asiaa maailmassa ja vielä tienata siitä ihan kohtuullisesti.

Neljänneksi: viime vuonna olin lähes samassa tilanteessa ja proppuni alkoivat hiljalleen palaa. Palautuminen normaaliin arkeen lähinnä vapaaehtoistyönä järjestämäni elokuvafestivaalin jälkeen, oli hidasta ja tuskallista. Halusin eroon suurimmasta vastuusta, mutta oikeastaan halusin eroon kaikesta järjestelytyöstä - tunnen sen nyt. Olen tietoisesti pyrkinyt taka-alalle, koska en halua kuormittaa itseäni yhtään enempää kuin on pakollista. Kun olen vetäytynyt, olen alkanut saada kritiikkiä huonosti hoidetusta työstä. Rivien välissä kaikuu ajatus siitä, että pakoilen tai olen laiska. Sehän kummallista.

Tähän mennessä olen ollut hoitamassa tiedotusta, olen taittanut festivaalin käsiohjelman (lehden), päivittänyt kotisivut, hoitanut tekniikkavaraukset, hoitanut osan elokuvien kartoituksesta ja elokuvarauksista sekä ollut avustamassa lähestulkoon kaikissa sellaisissa ongelmatilanteissa, jotka ovat vaatineet jonkinlaista päätöstä. Tämän lisäksi olen ilmoittautunut vapaaehtoisesti kantavani vastuun festivaalin tekniikasta ja esityksistä. Työmääräni on varmasti pieni verrattuna viimeisen viiden festivaalivuoden työmäärään, mutta kun kaikki työni ynnätään yhteen, tuleeko lopputulokseksi töitä tai vastuuta pakeneva henkilö?

Tällä hetkellä näyttää pikemmin siltä, että olen palkkatyötä ja opintojani pakeneva henkilö, koska ne tällä hetkellä kärsivät huomattavasti enemmän kuin se työ, jota teen ilmaiseksi. Voin vain todeta, että koettakaa tehdä perässä. Jos yksikään näistä mainituista neljästä osa-alueesta ei kärsi, niin voitte pitää itseänne yli-ihmisenä. Aivan oikeasti ja todella.

Koomista on se, että yhteiskunnan mittapuulla en olisi edelleenkään kunnon kansalainen. Veronmaksajana olen totaalisen ja käsittämättömän huono. Työmäärä ei tässä ratkaise, vaan ansaittu raha. Jos kuitenkin kaikki tämä jäisi tekemättä, tekisikö se yhteiskunnasta paremman? Vai kenties vain jollakin tasolla köyhemmän...