Siirtyessäni työttömän ja vapaaehtoistyöläisen elämästä - kaksi ammattitutkintoa taskussani - yliopistomaailmaan, en odottanut omilta opinnoilta paljoakaan. Lähdin hommaan mukaan lähinnä haastaakseni itseni ja katsoakseni, mihin asti rahkeeni riittävät.

Yhteiskunta ei kuitenkaan ole aivan yhtä suosiollinen. Tuo kasvoton, meistä kaikista eli kutsun siihen myös itse, organismi valvoo tekemisiäni ja edistymistäni. Kokeilut eivät ole vain kokeiltaviksi, ihmisten itselleen heittämät haasteet eivät ole vain yksittäisiä ihmisiä koskevia. Jokaisen ihmisen pitäisi siksi olla kiinnostunut siitä, miten edistyn, koska lopulta me kaikki - myös minä - toimimme opintojeni rahoittajana.

Sain reilu viikko sitten Kansaneläkelaitokselta kirjeen, jossa minun annettiin tietää, etten ole edistynyt opiskeluissani toivotulla tavalla. Parin viikon sisällä minun on annettava selvitys siitä, miksi opintoni polkevat paikallaan. Tämä on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen huomautus, kun tasaisen käyrän mukaan minulla pitäisi olla tällä hetkellä 86 opintopistettä kasassa kahdelta ensimmäiseltä opintovuodeltani. Minulla on 84, ja kokonaissaldoni on noin 110 opintopistettä. Systeemin jahdatessa näkymätöntä häntäänsä, pienetkin heitot eli tässä tapauksessa kahden pisteen heitto, pakottaa minut laatimaan kirjallisen selvityksen Kansaeläkelaitokselle.

Tilanne on huvittava myös siitä syystä, että aloitin uuden opintokokonaisuuden reilu kuukausi sitten. Ja ensi viikolla minun on tarkoitus aloittaa proseminaarini eli alan valmistella kandin työtäni. Millaisen selvityksen valtion omistama Kansaneläkelaitos eli me kansalaiset minulta haluamme?

Ihmisten luomat järjestelmät on luotu järkeä käyttäen ja joissakin tapauksissa myös kokemuksen ääntä kuunnellen. Siitä huolimatta kaikella äärimmilleen rationalisoidulla on tapana päätyä aivan järjettömiin tilanteisiin. Järjenkäytön vastavoimana on tunnepuolinen järjettömyys, tunteettomuus. Siitäkin huolimatta, että järjenkäytön oletetaan olevan nimenomaan tunteetonta, kylmää ja laskelmoivaa. Me ihmiset emme kuitenkaan pysty eliminoimaan sitä faktaa, että järki ja tunne eivät ole toisistaan erotettavissa. Liian pitkälle hiotut järjestelmät, eivät suinkaan palaudu tunteettomuuteen, vaan järjettömyyteen. Vastaavasti, kun järjen kanssa asioissa pystyttäisiin joustamaan, päädyttäisiin vuoropuheluun, jossa ihmiset voisivat vapaasti saada tunnepohjaisia vaikutelmia ja käyttää intuitiotaan.

Paperilta maistuvat selitykset eivät välttämättä anna mahdollisuutta suoranaiseen vuoropuheluun. Ne saattavat pikemmin viedä ihmiseltä hitusen energiaa. Siten, kun joudun kirjoittamaan selvityksen opintojeni edistymisestä Kansaneläkelaitokselta, tuo asia tuntuu ainakin minun näkökulmastani täysin älyttömältä ja kulutan energiaani en vain tuohon kirjoitustyöhön, vaan myös siihen, kun joudun odottamaan päätöstä. Opintoni voivat muuttua kauttaaltaan epävarmoiksi tilanteessa, joissa minulla on edelleen motivaatiota opiskella, muttei antaa ylimääräisiä selvityksiä siitä, miksen opiskele tarpeeksi.

Niin proseminaarien aattona pyrin häivyttämään tämän selityksen tarpeen mielestäni. Joudun sen jossakin vaiheessa antamaan, mutta tällä hetkellä minulle on tärkeämpää mennä eteenpäin. Sillä, jos nyt pysähdyn, se voi johtaa pahimmillaan kierteeseen, jossa joudun selittelemään jatkossa tekemisiäni yhä useammin. Ja kuka tässä maailmassa haluaa selittää ja selittämästä päästyään selittää tekemisiään, silloinkin kun siihen ei ole mitään aihetta?