Muistan elävästi lukioajoilta, miten opinto-ohjaajat ja muutamat opettajat painottivat lukion merkitystä tulevaisuuden kannalta. Lukio oli askel kohti yliopistomaailmaa, korkeakoulutusta ja parempia töitä. Valmistuin lukiosta vuonna 1991, Persianlahden sodan jälkitunnelmissa ja kotimaisen laman kynnyksellä.

Olen ollut koulussa aina keskiverto. Peruskoulun yläasteella osoitin vielä jonkinasteista lahjakkuutta erityisesti matematiikassa. Lukioaikana motivaationi matematiikkaa kohtaan karisi, halusin jotakin luovempaa ratkaisua elämääni. Elättelin toiveita elokuva-alasta ja aloin viihtyä kuvaamataidon tunneilla sekä tietynlaisessa, hieman luovemmassa porukassa. Varsinaista luovaa lahjakkuutta en kuitenkaan osoittanut, pikemmin olen osoittautunut aina työntekijäksi, joka haluaa oppia pikemmin tekemällä kuin lukemalla. Siitä syystä työmääräni ansiosta ansaitsin hyviä numeroita myös kuvaamataidosta.

Lukioajan jälkeen luonnollisesti hain yliopistoon. Seuraavana kesänä vietin ensimmäisen työstä vapaan kesän neljään vuoteen, mutta työttömyyteni päättyi työllistämisjaksoon kirjastossa. Aloin hakeutua hieman toisenlaisiin töihin, koska olin ollut rakennus- ja metsätöissä, ja kuten lukiossa oltiin opastettu, tulevaisuudessa töiden pitäisi olla jollakin tavalla parempia. Tämä puolestaan asettui jyrkkään ristiriitaan perheeni arvojen kanssa, jotka painottivat työntekoa, oikeastaan työn arvosta riippumatta. Mikä tahansa työ, josta saa palkkaa, on parempi kuin työttömänä olo.

Kirjastotöistä siirryin jälleen puoleksi vuodeksi työttömäksi. Hain toista kertaa yliopistoon ja muihin koululaitoksiin. Heinäkuussa samana vuonna siirryin varusmiespalveluun, josta vapauduttuani sain parin viikon sisään työpaikan. Aloitin seuraavana syksynä koulun ja työskentelin samaan aikaan. Hiljalleen koulu alkoi käydä raskaaksi ja työpaikkani kävi epävarmaksi. Lopulta minusta tuli päätoiminen opiskelija motivaationi karistessa, kun opettajat yrittivät painottaa opetuksessaan markkinoinnin ja tietotekniikan salojen olevan huomattavan merkittäviä tulevaisuuden työnsaannin kannalta. Markkinointia en kokenut lopulta omakseni, en myöskään koulua - tietotekniikka tuli elämääni jäädäkseen, mutta samalla henkilökohtaiset syyt johtivat nettiriippuvuuteen.

Lopetin kouluni (ammattikorkeakoulun) kesken ja päädyin työttömäksi. Välittömästi tämän koulun päätyttyä minut lähetettiin nuorten työttömien kurssille, jolla etsittiin sopivia opiskelu- ja työreittejä kuljettavaksi. Jouduin uudelleen miettimään lukioaikaisia toiveitani, elokuva- tai televisioalaa, kenties toimittamista. Kurssilta minut passitettiin ensin kahden viikon harjoitteluun kristilliselle opistolle, jolla sain videokuvata opiston arkea opetustilanteineen. Seuraavat kaksi viikkoa vietin paikallisella mediapajalla, jolle lopulta päädyin sitten työllistetyksi jo muutaman kuukauden kuluttua.

Mediapajan jälkeen, vuoden 1997 alussa alkoi pidempi työttömyysjakso. Sen jakson aikana pidin yksittäisiä kurssituksia kotisivujen laatimisessa ja hoidin valtakunnallisen työmarkkinaseminaarin kuvauksen, taltioinnin ja monitoroinnin yksin. Kolmena vuotena tämä oli käytännössä ainoa työni. Masennuin jakson lopulla pahasti, kärsin unettomuusjakson ja sen päätyttyä siirryin sisäoppilaitokseen kirjoittajan oppiin vuodeksi. Tuo jakso sai minut vihdoin ulos synnyinpaikkakuntani kuvioista ja avasi silmäni sille, ettei sieltä tulisi koskaan minkäänlaista media-alan työtä ilman koulutusta.

Sisäoppilaitosvuoden päätteeksi palasin takaisin kotikaupunkiini, vain etsiäkseni seuraavaa mahdollisuutta. Kesän olin työttömänä, kunnes siirryin sitten televisioalan koulutukseen Paimioon seuraavaksi puoleksitoista vuodeksi. Muutto isompaan kaupunkiin eli Turkuun ei kuitenkaan helpottanut työmarkkinatilannettani. Olin jälleen koulun päätyttyä työtön, tällä kertaa seuraavat kaksi vuotta, ennen kuin sain jälleen työllistämistukimahdollisuuden. Tällä kertaa kohteena oli pieni kansalaisjärjestö, joka järjesti pienimuotoista filmifestivaalia ja julkaisia lehteä.

Olin aina ollut kiinnostunut kulttuureista ja uskonnoista. Yhdistyksessä tapasinkin muutamia samanhenkisiä ihmisiä, vaikka ilmapiiri oli muuten melko nihkeä. Toiseksi mahdollisuus järjestää filmifestivaalia ja alkujaan niin pienillä resursseilla antoi minulle mahdollisuuden oppia jotakin uutta. Kun työllistämisjakso päättyi, halusin ehdottomasti jatkaa seuraavana syksynä festivaalin järjestämistä.

Vuodesta 2003 vuoteen 2006 olin käytännössä työtön, lukuunottamatta festivaalikoordinointiajanjaksoja. Festivaali kehittyi ajanjakson aikana ja samoin koordinointi alkoi tulla tutummaksi. Sen lisäksi otin jo vuonna 2005 enemmän vastuuta festivaalia järjestäneessä yhdistyksessä. Minut valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Uuden asemani yhdistyksessä otin vastaan asenteella, että puheenjohtaja on ensisijaisesti yhdistyksen toiminnan palvelija. Hän ei ole johtaja, joka huutaa megafoniin, miten asiat on tehtävä. Hänen tehtävänsä on kuunnella muiden mielipidettä ja toimittava sen mukaisesti. Jakaa ihmisille vastuuta ja tehtäviä, jos tilanne sitä vaatii, mutta hän tekee lopulta itse ne työt yhdistyksessä, joita kukaan muu ei voi, pysty tai tahdo tehdä. Pelkkä tietoisuus tästä toimenkuvasta alkaa hiljalleen tehdä työstä raskaampaa. Olisi helpompaa pitää oma päänsä ja tehdä niin kuin lystää, mutta se ei ole välttämättä pidemmän päälle kovinkaan järkevää tilanteessa, jossa itse vasta harjoittelee jotakin uutta tehtävää. Eikä toisaalta kyvyttömyys kuunnella muiden mielipiteitä ole välttämättä yhdistyksen toiminnan päämäärienkään mukaista. Toimenkuvaani alkoivat kuulua yhä enenevässä määrin rahoitushakemustan laadinta, raportointi, kokousten puheenjohtajuus (kaikissa kokouksissa läsnä) ja edustustehtävät muissa tapahtumissa tai kokoontumisissa. Toisaalta pidin tästä kehityksestä. Sain tehdä työtä, jonka kautta opin jotakin uutta, josta sain hieman rahaa, kun muutoin jouduin kitkuttamaan työttömyyskorvauksilla.

Hain vuonna 2006 ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen yliopistoon. Olin ollut jo useita vuosia täysin varma, ettei yliopisto olisi minun paikkani. Uskoin, että vaikka pääsisin sisään, niin en voisi millään selviytyä tenteistä saada kovinkaan kummoisia arvosanoja. Tunsin silti tarvetta näyttää itselleni ja kääntää jälleen uuden kortin elämässäni. Seuraavana vuonna pyrin uudelleen ja pääsin yliopistoon varasijalta. Samaan aikaan sain pienen osa-aikaisen työn, joka tuntui mukavalta vastapainolta ja harrastukselta. Vuonna 2007 festivaalia ei järjestetty, joten vuoden syksy kului opiskellessa ja pieniä juttuja näperrellessä. Yhdistyksessä oli hiljaisempaa, joten kaikki oli jotakuinkin ennallaan ja kunnossa.

Vuonna 2008 puheenjohtajan velvollisuuteni jälleen lisääntyivät ja festivaalikoordinointi alkoi. Aloittaessani toisen vuoden opinnot syksyllä, kaikki tuntui alkuun jotakuinkin luontevalta. Samaan aikaan velvollisuuteni ja samalla palkkani edellisenä syksynä aloittamassani osa-aikatyössä kasvoivat. Muutos oli selvä. Ainoa muistikuvani syyskauden opinnoista on piirrettynä luentolehtiöihin, valitin osa-aikatyössäni kiireitä ja keskeneräisyyttä, koska yritin hoitaa festivaaliosuuden mahdollisimman hyvin. Kuormitus alkoi olla sen verran kovaa, että festivaalilla aloin ensimmäistä kertaa menettää malttiani ja ahdistua. Aloin tuntea ennen niin hienolta tuntuneet järjestelyt ja festivaalin elämäni kannalta pikemmin rasitteena. Halusin festivaalikoordinoinnista eroon seuraavan vuoden osalta ja ilmoitin sen näihin aikoihin, vain siitä syystä, että saattaisin keskittyä opintoihini ja saamaani osa-aikatyöhön.

Vuonna 2009 luovuin puheenjohtajuudesta yhdistyksessä ja festivaalin koordinoinnista. Käytännössä puheenjohtajan töistä en kuitenkaan päässyt. Hoidin edelleen jo edellisinä vuosina hiljalleen rasittavammaksi päässeet rahoitushakemukset ja -raportoinnit. Uuden puheenjohtajan kiireiden vuoksi hoidin edelleen puheenjohtajan velvollisuuksia ja festivaalin lähestyessä aloin huomata koordinoivani edelleen, tahtomattaan, nyt vain uuden koordinaattorin taustalla. Tällä kertaa vain ei tarvinnut tietää aivan kaikesta, eikä aivan kaikkea tarvinnut tehdä. Hoidin vain omia tonttejani, mutta edelleen mietin, mitä pitää muistaa ja tehdä.

Kesällä sain ensimmäisen kerran sitten 1990-luvun puolivälin kesätyön, jonka myötä sain samalla ensimmäisen kokopäivätyön yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Työsuhdettani jatkettiin syyskuun aikana, mutta muiden kiireiden vuoksi töissäkäynti oli lähinnä harrastuksen omaista. Samoin toinen osa-aikatyöni jatkui ja opintoni siirtyivät kolmannelle vuodelle. Olin odottanut helpotusta tilanteeseeni jo edellisenä vuotena, mutta käytännössä helpotus oli näennäinen. Festivaalista kantoi selvästi vastuuta nyt myös toinen henkilö, mutta en kyennyt olla ajattelematta asiaa, joten olin edelleen tunnepuolisesti ja myös fyysisesti aivan yhtä läsnä kuin ennenkin. Kun edellisenä vuonna toivoin helpotusta, olin tehnyt sen ensisijaisesti opintojeni jatkuvuutta ajatellen. Käytännössä olin kuitenkin nyt joutunut valintatilanteeseen: pidänkö harrastuksena osa-aikatyön, josta saisin huomattavasti paremmin palkkaa kuin mistään muusta työstä yli kymmeneen vuoteen vai yhdistyksen ja festivaalin, jossa olin ollut pitkälti palkattomana kiinni jo yli puolen vuosikymmentä.

Kaikkien pienten ja hieman pidempien työttömyysjaksojen ryydittämänä, on vaikea olla tekemättä mitään. Yhdistystoiminta oli ehdottomasti kääntämässä työttömyysjaksojen rikkomaa elämääni toiseen suuntaan. Samoin festivaalin järjestäminen kasvatti henkisesti, kestämään stressiä paremmin ja organisoimaan asioita. Kaikesta huolimatta omassa elämässä asioiden asettaminen tärkeysjärjestykseen vaikuttaa olevan huomattavasti vaikeampaa kuin sellaisten asioiden, jotka olisivat tärkeitä esimerkiksi itsestä riippumattoman yhdistyksen tai festivaalin kannalta.

Jaksoin tehdä yhdistyksen ja festivaalin eteen huomattavasti paremmin töitä aikana, jolloin ne olivat käytännössä ainoita asioita, jotka elämässäni olivat. Ne pitivät minut aktiivisena, vaikka saattoi olla ehkä hieman vaikea ymmärtää työjaksoja, joista ei saanut minkäänlaista palkkaa. Teki töitä tai ei, palkan maksoi käytännössä työttömyyskassa ja palkka pysyi työmäärästä riippumatta samana eli juuri sellaisena, että saattoi maksaa laskut ja ostaa ruokaa.

Muutamassa vuodessa opintojen ja kahden osa-aikaisen työn myötä tilanne on muuttunut sietämättömäksi. On tehtävä valinta, joka on jättää omalla tavallaan, osaksi omaa itseäni muodostunut yhdistys ja festivaali, jota olen ollut kehittämässä ja kasvattamassa vuodesta 2002. On hyvin vaikea enää tässä tilanteessa nähdä, kenen edun mukaista on säntäillä yhden vapaaehtoistyön, kahden osa-aikatyön ja opintojen välillä. Niiden sovittaminen yhteen on mahdotonta ilman, että jokin osa-alue kärsii tai, ettei itse jossakin vaiheessa ala oireilla.

Päätökseni on odottanut tuloaan. Sen alkusysäys tapahtui oikeastaan vuonna 2007, kun kaksi vuotta puheenjohtajuutta hoidettuani ilmoitin halustani jättää yhdistyksen puheenjohtajuus. Seuraavan kerran ilmoitin halukkuudestani vuonna 2008, mutta jouduin odottamaan vuoden 2009 alkuun, ennen kuin pääsin puheenjohtajuudesta eroon sillä edellytyksellä, että ottaisin tittelin takaisin itselleni vuonna 2010. Vuoden 2008 festivaalin aikana aloin olla vihdoin myös väsynyt festivaalijärjestelyyn, ja vastuun kantamiseen tapahtumasta niin festivaalikoordinaattorina kuin puheenjohtajana. Tilanne ei muuttunut juuri miksikään vuonna 2009, enkä ole enää halukas odottamaan vuoteen 2010 tai 2011, pystyäkseni hengähtämään hetken.

Vaikka tilanne on vaikea myös itselleni, luovun oman terveyteni vuoksi ja kyetäkseni keskittymään tällä hetkellä siihen tärkeimpään eli opiskeluun täysipainoisesti kaikista vastuistani yhdistyksessä sekä festivaalilla. Yhdistys ja festivaali ovat antaneet minulle paljon, nyt on aika levähtää. Luopuminen on vaikeaa, ja tällaisessakin tilanteessa mietin jatkuvuutta. Siitä syystä olen edelleen valmis tekemään yhden ja viimeisen palveluksen hetkeen: voin opastaa uusia festivaalijärjestäjiä ja -koordinattoreita työssään, lehtityöhön ryhtyviä taittamaan lehteä ja kotisivujen päivittäjiä käyttämään päivitystyökaluja sekä muita vastaavia yksittäisiä, pienempiä kokonaisuuksia.

Mieleni on haikea tällaisessa tilanteessa, koska yhdistys on kuulunut niin selkeästi useampaan elämäntilanteeseeni. Seitsemän vuotta on kuitenkin elämässä pitkä aika, kun ottaa huomioon kaikki käänteet, joita tämä aika voi pitää sisällään. Nyt on aika kääntää uusi sivu omassa elämässäni ja samalla kääntyy sivu myös yhdistyksessä sekä festivaalilla. Toivon tämän uuden sivun antavan itselleni mahdollisuuden keskittyä hetken aikaa itseni kannalta olennaiseen ja yhdistyksen kannalta löytää uusia vastuunkantajia, kuten tiimilajeissa on tapana sanoa.