Puhuttaessa uskonnosta ihmisten käsitys uskosta helposti hämärtyy. Keskustellessani kristittyjen kanssa, heidän onkin helppoa ajatella loogisesti myös minun uskovan johonkin. Jos en usko heidän Jumalaansa, uskon väärään jumalaan, kenties saatanaan. Vaikka ateismia ei enää käsitteenä yhdistetä suoraan Jumalan kieltämiseen, loogisesti katsoen kristittyjen ja muslimien olisi helpompaa tulkita niin.

Uskomme kaikki johonkin. Kyse on vain siitä, mikä/millainen/kuka/miten tuo uskomme "jokin" on. Edelleen kun ateisti perustelee tavalla tai toisella uskoaan, hän saattaa joutua kohtaamaan väitteen, että ateismi on uskonto. Tämä puhtaasti siitä syystä, että me ihmiset olemme luoneet uskolle kattokäsitteen. Organisoituessaan uskosta tulee uskonto, ja henkilökohtaisesti koettuna usko voi olla todellista vain itsellemme. Tämän seurauksena kristittyjen ja muslimien saattaa olla helpompaa nähdä yksittäiset ihmiset ihmisryhminä; ateistin osana ateistien joukkoa, yhtenä monien joukossa, jotka uskovat organisoituun uskoon.

Tällainen ajattelutapa ei tule kristityiltä itseltään, vaan se juontaa juurensa käsitteillä pelaamiseen. Ehkä kauan sitten oli kirkkoisiä, jotka jo alkoivat hallita tämän kielipelin. Ihmiset lyötiin lokeroihin eli kategorioihin, jotka tulivat kuitenkin huomattavasti tunnetummiksi vasta teollistumisen aikakaudella ja tiedeyhteisön alettua purkaa käsitteellisiä kokonaisuuksia osiinsa. Uskonnosta tuli kattokäsite ja samalla yksittäiset uskojat, yksilöt, uskova henkilö henkilökohtaisen kokemuksensa kanssa unohtui. Ensin kirkkoisät, myöhemmin tieteilijät saavat ottaa vastuulleen sen, että käsitekikkailu osuu käytännön tasolla kostautuu esimerkiksi yksittäisten ateistien kohdalla.

Toisaalta tämä käsitekikkailu on johtanut osaltaan siihen, että "muilla on uskonto, minulla usko". Minun - yksilön - usko on henkilökohtaista, koettua ja elävää, muiden on kuollutta ja vääränlaista. Mutta miten puhua tästä asiasta niin, ettei koko uskontoa sekoiteta keskusteluun, koska avainsanahan uskonnoissakin on usko?

Otan esimerkiksi itseäni läheltä ja isästäni. Hän eli varsin eloisan ja tapahtumarikkaan elämän. Yksi syy tähän tapahtumarikkauteen oli hänen alkoholinkäyttönsä ja se, miten se alkoi organisoida hänen elämäänsä. Liiallinen käyttö johti avioeroon, avioero eräänlaiseen kulkurin elämään, kulkurin elämä erilaiseen tuttavapiiriin kuin mikä hänellä oli ennen eroa, tuttavapiiri eri kaupunkeihin ja eri kaupungit erilaisiin kulttuureihin. Hänellä olikin syytä ajatella, että hänen elämänsä oli jollakin tavalla rikkaampaa, se oli "tosielämää". Samaan aikaan minä elin nuoren ja nuoren aikuisen elämää pienessä synnyinkaupungissani. Elämääni eivät kuuluneet sen enempää alkoholi kuin naisseikkailut. Hänen näkemyksensä mukaan minusta oli tulossa kuin enoni, eikä se tarkoittanut hänen kielessään tai mielessään hyvää. Siinä missä uskonnosta puhuttaessa yksilö voi nähdä, että muilla on uskonto ja uskovalla itsellään usko, isäni koki hänellä olevan elämä (hauskaa) ja minulla ei. Mikä kuvastaa tämän ajattelutavan yleisyyttä, hän ei ollut ainoa, joka näin ajatteli.

Minun näkökulmastani taas isäni oli omaksunut "uskonnon". Hän oli sisäistänyt turvallisen mallin, joka arvosti alkoholinkäyttöä, epämääräistä sekoilua, tosiasioiden ja oman heikkouden tunnustamista, kivuliaan menneisyyden kohtaamista ja sitä kautta elämän sitä puolta, jossa torjunnalla on suurempi merkitys kuin tiedostamisella. Minun näkökulmastani hän oli se, joka pakoili elämää. Mutta oliko minulla enemmän elämää, oliko minulla usko, kun hänellä oli uskonto?

Tunnustan, että minulla ei ole ollut kovinkaan paljon elämää. Olen viihtynyt omissa oloissani, enkä ole halunnut juosta "hömpötysten" perässä. Olen halunnut tiedostaa ja siitä huolimatta oivaltanut eläväni yhtä paljon erilaisia syitä tiedostamatta kuin mahdollisesti ihmiset, jotka eivät edes halua tiedostaa. Jos virheiden lukumäärää pidetään elämän mittapuuna, siinä tapauksessa saattaisin olla lähempänä isääni kuin halusi tunnustaa. Jos uskon mittapuuna pidetään kuljettua matkaa ja tehtyjä oivalluksia, en ole välttämättä kovinkaan kaukana uudestisyntyneitä kristittyjä. Välimatkat me teemme kuitenkin puhtaasti käsitteellisesti ja kategorisoimalla. Vain meille itsellemme on tärkeää, millaisen matkan olemme kulkeneet ja onko mahdollisesti joku muu enemmän oikeassa, enemmän elänyt ja enemmän uskossa kuin me. Voin todeta hävinneeni taistelun, jos kyse on taistelusta/kilpailusta. Elämässä ja uskossa kyse ei kuitenkaan minun nähdäkseni ole mistään muusta kuin itsensä voittamisesta, haastamisesta ja oivaltamisesta.

Kenties onkin niin, että kun puhumme uskonnosta, me emme huomaa kaikkien uskovan ja tiedostamme vain oman uskomme hyvät puolet, emme sen kyseenalaistettavia puolia. Uskomme kestää huonosti kritiikkiä, koska se on osa meitä itseämme ja omaa identiteettiämme. Samoin on se, jota me kutsumme elämäksemme. Jos elämää pidetään eräänlaisena kattokäsitteenä tietynlaiselle elämäntavalle, me sokeudumme siltä, että muutkin elävät, vaikka he olisivat rullatuoliin, hengityskoneeseen tai opaskoiraan sidottuja. Me kykenemme näkemään vain oman elämämme taistelut ja voitot, voimme puhua vain menestyksistämme tai vaikeuksistamme, koska niistä me voimme jotakin tietää. Sen sijaan meidän on hyvin vaikea tietää millaisen koulun muut ihmiset ovat käyneet läpi. Siitä huolimatta me voimme ajatella, että meillä on enemmän uskoa ja elämää kuin heillä. Näin ajatellessamme, voisi olla ehkä paikallaan pysähtyä ja kysyä, onko näin? Mitä ja mihin ylipäätään uskomme? Miten ja miksi elämme?