Hyvän ja huonon määrittely on aina subjektiivista eli ihmisen omaan kokemkseen pohjautuvaa. Objektiivisesti eli puolueettomasti katsottuna maut vaihtelevat niin paljon, että hyvän ja huonon välistä eroa on mahdoton määritellä. Siitä huolimatta ihmisillä on taipumus puhua hyvästä ja huonosta tai pahasta. Relativismin eli kaikki arvot suhteellistava ajattelutapa ajaa kuitenkin keskustelun siihen, että kaikki mikä on hyvää, on myös huonoa; kaikki mikä on huonoa, on myös hyvää. Makukysymykset jäävät siis täysin ratkaisemattomiksi, ja tämä pätee myös niihin keskusteluihin, joissa pohditaan mikä on uskonnoista se oikein, paras eli kaikkein hyvin.

Hyvä ja paha, hyvä ja huono ovat kuitenkin vastakohtaparit, joille ihmiset haluavat löytää vastineet omasta kokemusmaailmastaan. Ajatellaan ihmistä, joka kuuntelee klassista ja haluaa pitäytyä tässä hienostuneessa, hyvässä musiikkimaussaan. Miten hän suhtautuu konepohjaiseen tanssimusiikkiin tai mahdollisesti death metalliin, jossa rumpujen pauke, raastavat kitarasaundit ja örisevä lauluääni täyttävät koko tilan? Tai jos ajatellaan toisinpäin eli ihmistä, joka pitää juuri vaihtelevasta musiikista, noista raastavista saundeista, miten hän suhtautuu suomalaiseen iskelmään, jossa jauhetaan yhtä ja samaa, rämpytetään kitaralla menemään lähes monotonisesti? Kumpi heistä on lähempänä hyvää makua?

Korkeakulttuurisesta näkökulmasta kirjallisuuden klassikot ja musiikin klassiset ovat luonnollisesti hyvää. Populaarikulttuuriin suhtaudutaan penseästi tai sitä ei vain pidetä minään. Se on vain jatkumoa sille alkuperäiselle kauneudelle, josta kaikki on kummunnut. Jos kuitenkin katsotaan kulttuurissa hieman kauemmas kuin klassiselle ajalle, päädymme vasta lähelle alkuperäistä, josta voi yhtälailla löytää kauneutta. Perinteistä, joissa kirjallista kieltä ei ole, on löydettävissä vastaavia tarinoita kuin myöhemmin klassisella ajalla kirjoitetusta kirjallisuudesta. Musiikin osalta voidaan löytää piirteitä, jotka vastaavat osittain kysymykseen musiikista.

Korkeakulttuurinen lähtökohta lisäksi tekee "hyvästä mausta" eliittien makua. Eli hyvä maku on määriteltävä sitä kautta, mitä sivistyneistö on asioista mieltä. Vaikka asetelma keikautettaisiin nurin niskoin, me päätyisimme siihen, että joku jossakin määrittelee, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Jokainen ihminen voi näin tehdä omalla kohdallaan, mutta vastaus on aina yksilöllinen, ja korkeakulttuurisesta näkökulmasta klassisen musiikin tai Dostojevskin kirjojen ihannointi on hyvin rajattua ja karkeaa.

Ajatellaan vielä asia niin, että meillä on tuo hyvä ja sitten meillä on huono. Eli meillä on oikea usko (makumme) ja heillä on väärä usko (huono maku). Kaikki joka ei sovi meidän käsitykseemme oikeasta, on tällöin tavalla tai toisella huonoa. Koska me haluamme olla tekemisissä hyvän tai oikean kanssa, me myös haluamme levittää tätä "ilosanomaamme" oikeasta. Jos joku kodissamme joku kuuntelee heviä ja me itse pidämme klassisesta, voimme hyvinkin mennä sulkemaan toosan tai pyydämme pistämään äänet pois. Moista hirvitystä ei tarvitse kenenkään muun kuunnella, tai itseasiassa kenenkään ei pitäisi moista hirvitystä kuunnella. Se turmelee.

Me emme halua siis olla tekemisissä asioiden kanssa, jotka ovat meidän kokemusmaailmassamme huonoja, pahoja tai vääriä. Siltä pohjalta me rajaamme väistämättä oman makumme sellaiseksi, että meillä on hyvin kapea-alainen näkemys siitä, mikä on oikeaa. Kuin jos joku vääräuskoinen jossakin tappaa ihmisiä, meillä on syy nostaa sormemme ja puhua heistä barbaareina. Sen sijaan, jos me tapamme tai kohtelemme läheisiämme omien makujemme nojalla huonosti, me teemme vain oikein. Me valistamme ja annamme varoittavaa esimerkkiä. Ulkopuolisen näkökulmasta kuitenkin kumpikin taho toimii samalla tavalla, hyvästä tulee paha, pahasta hyvä; hyvä on huonoa, huono hyvää.

Niin kauan kuin emme halua tuntea erilaisia piirteitä niin musiikissa, kirjallisuudessa kuin yleensä kulttuureissa, meidän on mahdotonta puhua hyvästä ja huonosta. Yksinkertaisesti siitä syystä, ettemme tiedä, mitä huono on. Olemme itse siinä joka tapauksessa kaulaamme myötä, koska meillä on karkea maku, vaikka sitä kutsuisimme hienostuneeksi.

Uskaltaisin väittää, että hienostuneeseen makuun tarvitaan paljon enemmän kuin vain rajojen vetämistä hyvän ja huonon välille oman kokemuksen mukaan. Meidän kokemuksemme ei ole objektiivista, vaan subjektiivista. Me emme määrittele makua siitäkään huolimatta, että meidän kanssamme samaa mieltä olisi koko länsimainen kulttuurieliitti. Samoin meidän uskostamme ei tule totta siksi, että muutkin ihmiset uskovat samalla tavalla. Sen pohjalta me tiedämme vain yhdestä asiasta, eikä yhtä (hyvää) vertaamalla yhteen (hyvä) voida saada selville, mitä on huono(t). Hienostuneeseen makuun pääseminen vaatii tutustumista huonoon, sen mukana elämistä. Kun ihminen on tarpeeksi syvällä huonossa, hän alkaa pitää siitä ja löytää siitä yhtäläisyyksiä aiemmin hyvänä pitämänsä kanssa. Erottaessaan huonossa hyvät piirteet, hän alkaa myös erottaa hyvässä huonot piirteet. Kokemuksellisesti hän päätyy eräänlaiseen relativismiin, jonka nojalta hän voi edes hieman systemaattisemmin arvioida, mikä todella on hyvää ja mikä huonoa.

Me emme kuitenkaan pysty kulttuurien (musiikin, kirjallisuuden ja uskontojen) kirjosta tietämään kaikkea. Joten vaikka pyrkisimme sekoittamaan oman makumme perin pohjin, me emme edelleenkään pääsisi eroon subjektiivisesta kokemuksesta. Silti voimme oppia arvostamaan sitä, mikä meistä oli ennen huonoa tai väärää. Me voimme oppia arvioimaan myös aiemmin hyvänä ja oikeana pitämäämme, kun me pystymme näkemään sitä siitä toisesta, ulkopuolisesta, huonosta tai väärästä käsin. Uskonnollisissa piireissä tämä tarkoittaisi sitä, että uskonnollisen ihmisen tulisi tutustua ateisteihin, toisten uskontojen edustajiin, kuunnella heitä ja oppia ymmärtämään, mistä heidän uskossaan on kyse, ilman mitään sisäistä tarvetta kertoa omasta uskostaan ja sen hyvyydestä. Samoin musiikin kuuntelijan tulisi vain kuunnella ja kuunnella, pyrkiä olemaan arvioimatta kuulemaansa, antaa musiikin täyttää mieli ja lopulta havaita laulavansa/tanssivansa mukana.

Sitä voisi kai kutsua myös elämän mukana menemiseksi, hetkestä nauttimiseksi. Vaan mikäpä lopulta on vaikeampaa kuin periksi antaminen muille. Miten voi psyykkisesti kouluttaa itsensä siihen, ettei tuomitse toista hänen uskonsa, musiikkimakunsa tai vaikkapa vaatetuksensa perusteella? Vaikka kirjoitan kauniita sanoja, ne voivat olla hyvinkin utopistisia. En pysty siihen välttämättä edes itse. Ja rajatessani hyvän ja hienostuneen maun, kuten teen, korotan itseni muiden yläpuolelle. Hyvää makua on juuri minun laidasta laitaan polveileva makuni. Mutta siltä pohjalta voi aina mennä sanomaan, sopivan itsetietoisesti, että kuuntelen vain hyvää musiikkia (eli huonoa ja joskus hyvää) ja uskon vain hyviin asioihin (eli pahoihin ja joskus myös hyviin).