Uskontoja tai ideologioita tutkittaessa tutkijoiden kenttää yleensä määrittelee yhteisö, joka jakaa tietyn merkitysjärjestelmän. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että uskontoa tai ideologiaa ei ole ilman merkitysjärjestemän jakavaa yhteisöä tai ihmisryhmää. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi uskonnon ja ideologioiden tutkimuksessa lähtökohta on sosiologinen: tarkkailun alla on yhteisö. Jos taas yhteisö pilkotaan osiksi, tapaamme erilaisia eksperttejä, joilta haalimme tietoa siitä, miten yhteisö uskoo tai mitkä ovat sen kantavat normit ja käsitykset. Uskontopsykologia, jolla on potentiaalia keskittyä uskovaan ihmiseen, etsii sekin ajattelevan psyyken ihmisryhmästä. Vaikka haastateltavana ja tutkittavana olisi yksilö, hän edustaa yhteisöä. Tämä ei ole nähdäkseni väärä lähtökohta, mutta se yksinkertaistaa ja supistaa uskontoja ja ideologioita.

Jos eläisimme vuotta 1938 ja tutkimuskohteenamme olisi natsi-Saksan aikainen fasismi, miten aloittaisimme tutkimuksen? Meillä ei ehkä olisi niin paljoa kirjallisuutta fasismista ja natsi-Saksasta kuin myöhempinä vuosikymmeninä syntyi, mutta todennäköisesti me menisimme haastattelemaan natseja. Haluaisimme tietää, mitkä ovat heidän perimmäiset käsityksensä ja miten he perustelevat ideologiansa (uskonsa). Saisimme selville, että Hitler olisi heidän palvontansa kohde, heillä olisi olemassa selkeärajaiset hierarkiat sekä omat, muista ideologioista poikkeavat rituaalinsa, kuten tervehdys ja symbolinsa, kuten hakaristi. Saisimme heistä selville sen, mitä kaikki myöhemmät sukupolvet ovat saaneet selville. Tämä liittyy sosiologiseen perinteeseen, jossa tavoitteena näyttää olevan yhteisöllisen toiminnan ymmärtäminen. Psykologisesta näkökulmasta sen sijaan voisimme perehtyä siihen, mitä kukin yksilönä ajattelee, löytyykö yksilöiden kesken ristiriitaisuuksia, pelkoja, ahdistuksia, sikäli kuin haastateltavat haluaisivat tai pystyisivät menemään haastattelussa niin pitkälle. Ennen pitkää meillä olisi yhden natsin henkilöhistoria avattuna ainakin johonkin asti, mutta ymmärtäisimmekö silloin paremmin, miksi hän toimii, kuten toimii? Tai ymmärtäisimmekö paremmin, että itseasiassa mitään natsi-ideologiaa ei ollut kuin akateemisena käsitteenä. Natsit olivat hyvin heterogeeninen joukko ihmisiä, joista jokainen toimi hieman eri motiiveista, hieman erilaisin tuntein. Miten on tämän tiedon pohjalta selitettävissä se, miten Hitler ylipäätään pääsi valtaan? Mitä, jos Hitler ei olisi valtaan noussut, olisiko hänen sijastaan vallanportaita noussut joku toinen? Ennen kuin mitään natsi-Saksan aikaista fasismia oli, oli olemassa jo jotakin muuta: ennen yhteisöä olivat yksilöt.

Hitlerin henkilöhistoria avautuu jonkin verran hänen kirjoittamansa Minun taisteluni-kirjan kautta, mutta hänen tarinansa ei kuitenkaan selitä yhteiskunnallisesti tapahtuneita asioita. Hän olisi saattanut olla kuka tahansa tavallinen mattimeikäläinen suljetulta osastolta, jolla on mielipiteensä, mutta jota kukaan ei ota vakavissaan. Ilmeisesti Hitler otettiin vakavissaan ja jälleen, ennen yhteisöä olivat yksilöt. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden tulevien natsiupseerien kanssa yhteisö alkoi kokoontua. Osa alkuperäisistä saattoi havaita kehityssuunnan olevan väärä ja poistui, kun taas ulkopuolelta saattoi tulla vähemmän innostuneita, mutta uteliaita, joille syntynyt yhteisö takasi heidän kaipaamaansa huomiota ja arvostusta. Joka tapauksessa niin poistujat kuin tulijat tekivät ratkaisun sekä tunteella että järjellä. Heillä oli syy liittyä tai poistua, mutta samanaikaisesti heidän tunteensa vaikuttivat taustalla: he olivat tulleet oikeaan paikkaan tai olleet väärässä paikassa.

Edelleen Hitler oli myös lapsi. Hän ei ollut aina natsi, vaan hän saattoi olla, kuten kuka tahansa meistä. Hän oli myös yksi tulijoista ja menijöistä tai mahdollisesti niistä, joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla paikalla. Hän omaksui asenteensa ainakin osittain muualta. Hän osoittaa teoksessaan olevansa järkevä, ajoittain jopa aikaansa edellä, mutta samanaikaisesti hän oli tunteellinen. Se, että hänen maailmankatsomuksessaan järkiperusteet olivat vinoutuneita ja ne saivat aikaan vinoutuneita vihantunteita edes vähänkään "juutalaismaisia" ihmisiä kohtaan, eivät olleet sattumaa. Tästä näkökulmasta, sikäli kuin tutkijoilla on avointa mieltä ja halua perehtyä asioihin, he saattaisivat löytää järjen Hitlerin käyttäytymisen taustalla. Mutta kuten hänen suhtautumisensa juutalaisiin, monien Hitlerin tekoja tuomitsevat, eivät halua suhtautua Hitleriin muuten kuin vastaavalla inhon tunteella. He eivät halua nähdä järkeä, jonka perusteella juutalaisten ainoa oikea paikka olisi tuhoamisleiri.

Tämä järki on vain Hitlerin oman, sisäisen maailman ymmärtämistä. Yksi johtoajatukseni on ollut jo vuosia: "Kun kirjoittaa mahdollisimman vilpittömästi ja totuudenmukaisesti yhdestä yksittäisestä elämästä merkitsee se siten samalla sitä että kirjoittaa vilpittömästi ja totuudenmukaisesti monista muista" (Christer Kihlman). Tämän perusteella ehkä Hitlerin elämänkerran, hänen logiikkansa ja rationaalisten perusteidensa ymmärtäminen saisi aikaan sen, että monet joutuisivat miettiä omia perusteitaan ajatella ja toimia tietyllä tavalla. Silti vaarana tuskin on - tai niin toivon - ettei kukaan natseihin inholla suhtautuva ihminen halua kuitenkaan pidä Hitlerin toimenpiteitä oikeina.

Kaiken perustalla on vain ja ainoastaan se, että jokaisen ihmisen järki ja tunteet ovat enemmän tai vähemmän vuorovaikutuksessa. Me opimme yhtä jos toista ympäristöstämme ja alamme pitää tietojamme ja kokemuksiamme itsestäänselvyytenä. Meistä tulee tietyn "opin" seuraajia, vailla kykyä itsearviointiin ja -kritiikkiin. Me emme halua nähdä historiaamme ja syitä, miksi toimimme, kuten toimimme - emme sen enempää yksilöinä kuin yhteisöinä. Meidän on hyvä olla näin, kuin me olemme; meistä on oikein toimia, kuten toimimme; meidän uskomme on parempi kuin heidän, näin uskomme.

Tässä on huomattava se, että minä omaksun ajatuksen meistä, olen osa yhteisöä. Kun taas meissä on yksi osa minua. Sosiaalinen ja yksityinen käyvät vuoropuhelua, kuten tunteet ja järki. Henkilökohtaisissa asenteissa ja uskossa on yhtälailla useampia "liikkuvia osia" kuin on meidän yhteisöllisissä asenteissamme ja uskonnossamme. Jotta koko yksityisen ja yhteisöllisen käyttäytymisen ketju voidaan purkaa, on turvauduttava hermeneuttiseen kehään, jossa ihminen voi ymmärtää yhteisöä vain ymmärtämällä itseään ja itseään ymmärtämällä yhteisöään. Jatkuva itsereflektio eli omien tunteiden ja ajatusten tunnistaminen ja analysointi on tarpeen. Yhteisöllisen ajattelun ymmärtämiseksi meidän on ymmärrettävä omia motiivejamme, kuten meidän olisi syytä ymmärtää, että yhtenä saksalaisena vuonna 1942, meidän toimintamme saattaisi olla meidän nyky-ymmärryksellämme käsittämätöntä. Me saattaisimme olla yksi niiden joukossa, jotka olivat NSDAP:n (Kansallissosialistinen kansanpuolue) aktiivisimpina jäseninä rakentamassa juutalaisten tuhoamisleirejä. Olkoonkin niin, että nykyisellä ymmärryksellämme, me rakastamme eläimiä, juutalaisia ja rauhaa, me olemme samalle kulttuurimme ja aikamme tuote. Natsi-Saksassa kulttuuri ja aika olivat toisenlaiset.

Niin me yksilöinä olisimme saattaneet olla koneiston osia, mutta yhtä hyvin juuri me olisimme saattaneet olla niitä yksilöitä, jotka rakensivat uutta ideologiaa tai vastarintaa sitä vastaan. Me emme voi tietää. Jos kuitenkin välitämme ymmärtää inhimillistä käyttäytymistä, meidän on uskallettava katsoa peiliin. Vaikka isäni oli juoppo ja humalassa väkivaltainen; vaikka hän sotki perheen asiat omilla bisneksillään ja soitti tappouhkauksia; vaikka halusin hänen kuolevan ja pidin häntä pahana miehenä, pahuuskin on suhteellista. Mieleni halusi yksinkertaistaa asioita ja nähdä hänessä juuri ne puolet, jotka kykenin näkemään. Hänen kuolemansa jälkeen kuitenkin asenteeni helpottivat ja aloin nähdä hänet osana pitkää kehityskaarta, jossa hän oli viimeinen lenkki ennen minua. Hän jatkoi traditiota, jonka minä lopetin. Hänen persoonassaan ja käytöksessään jakamat opit olivat minulle arvokkaita. Ehkä hänen oli kuoltava, ennen kuin saatoin alkaa nähdä hänessä inhimillisiä puolia. Joka tapauksessa voin olla vilpittömästi kiitollinen siitä, ettei hän kuitenkaan ollut Hitlerin isä.

Mitä tulee yksilöön ja yhteisöön, minä irtauduin yhteisöstä, johon isäni kuului. Aloitin uuden polun minun sukuni tarinassa. Vastaavasti, jos olisin valinnut toisin, olisin liittynyt yhteisöön, jossa olisin saattanut kokea yhtä ja toista. Molemmat ratkaisut olisivat varmasti ulkopuolisesta nähtynä ymmärrettävissä. Alkoholistin lapsen voi ajatella joko olevan totaalikieltäytyjä tai seurata suvun mallia, minun tapauksessani tapahtui ensimmäinen (vaikka toki voisin olla kohtuukäyttäjä). Olen kuulunut kuitenkin erilaisiin yhteisöihin ja ollut niitä kehittämässä, kaikki ne ovat järjellisesti ymmärrettävissä, mutta motivaationi tehdä yhtä tai toista, on aina ollut pikemmin tunnepohjaista: olen tullut ja poistunut sen mukaan, mikä on saanut minulle hyvän tai huonon olon, kokemuksen oikeasta ja väärästä. Ympärilleni on muodostunut ryhmiä, olen itse tullut osaksi ryhmää, ja väitän, kuten edellä, että se ryhmä olisi voinut olla mikä tahansa riippuen mm. seuraavista asioista:persoonallisuudestani (arvot, tunteet ja järki), ajasta, tilanteesta ja kulttuurista. Ehkä tässä kulttuurissa ja tilanteessa olisin yhtenä hetkenä hyvinkin saattanut ratketa juomaan tai inhota sydänverellä natseja, toisena hetkenä en tunne tarvetta tehdä kumpaakaan - haluan vain ymmärtää.