Vielä muutama vuosi sitten kirjoitin runoja. Olin juuri eronnut ja eroahdistuksen mukana tuli käsiteltäväksi lukuisia muita asioita. Aloin etsiä syitä miksi käyttäydyin tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja jouduin penkomaan elämäni kriittisiä hetkiä, joissa elämä ns. löi vasten kasvoja ja kenties psykologisesti päädyin helpoimpaan ratkaisuun. Samaiset tekijät olivat sitten aiheuttaneet sen, että päädyin melko epätoivoisiin suhteisiin yhä uudelleen. Runot olivat osa näiden perimmäisten syiden, mutta toisaalta myös ahdistukseni säätelyä.

Nämä runot olivat kuitenkin ahdistuksen kyllästämiä. Runojen maisemat ja tapahtumat tulivat elävästä elämästä. Jos runoillani olisi väri, niin ne olivat tummanpuhuvia. Eräs tuttavani luki runoja ja sanoi, että ne ovat aivan erilaisia kuin hänen ystäviensä runot, joissa ahdistus ja synkkyys ovat itseisarvoja. Tietynlainen synkkyys on kenties muodikasta, mutta minun runoni eivät olleet muodikkaita, vaan esittivät elämän sellaisenaan, ilman synkkyyttä itseisarvona. Kuvasin runoissani hetkiä eron jälkeen rankkasateessa; yksinäisyyden tunteita kerrostalossa, jossa naapurin mies pahoinpitelee puolisoaan ja lapsiaan; lapsen kokemusta, kun hän näkee isän raiskaavan äidin; juhannuksen tunnelmia, kun miehet hoippuvat veneessä humalassa, toisen pudotessa veneestä ja hukkuessa.

Keräsin näitä runoja jo taittoa varten. Olin tehnyt näytesarjan, johon toivoin vielä kuvitusta. Tarvitsin vielä tekstimateriaalia, mutta lopetin runojen kirjoittamisen. Elämässäni tapahtui hiljattainen muutos, jonka myötä hitaasti aloin loitontua kirjoittamastani materiaalista. Se ei enää puhutellut minua eikä sen maisemat viehättäneet minua. Mietin runojeni mahdollisen julkaisun perusteita. Mitä todella haluan sanoa elämästä noilla runoilla?

Olen aina ollut melko vakava. Ensin olin vakava nuori poika, myöhemmin vakava nuori mies ja lopulta vakava aikuinen. Toisaalta olen kuitenkin ollut aina leikkisä humoristi. Huumori on ollut toinen selviytymiskeinoni elämässä. Lisäksi kaikkien synkkien hetkien jälkeen on tullut valoisampi, ennemmin tai myöhemmin. Pimeä seuraa valoa ja valo pimeää yhtä väistämättömästi kuin päivä seuraa yötä ja yö päivää. Runoni edustavat loputonta yötä, koska sitä elämää ei seuraa mitään valoisaa, vaan kaikki tuntuu päättyvän pimeään.

Kirjoittajan eniten arvostamani taito on monipuolisuus. Elämästä voi sanoa paljon ilman kyyneleitä. Mutta kyyneleet kuuluvat elämään siinä missä nauru tai edes hymy. Kenties olen itse päätynyt siihen tilanteeseen, että joko minun on kirjoittajana seurattava arvostamiani kirjoittajia ja odotettava, kunnes teksteihini tulee hymy. Tai muussa tapauksessa jätän, ainakin kirjoittamani runot, ikuisesti pöytälaatikkojen kätköihin.