Pieni tovi ilman merkintöjä blogiini. Aiemmat merkintäni ovat olleet pitkälti pohdintaani ja elämänkokemuksieni kertailua. Siinä ohessa on tullut vähemmän puhuttua arjesta ja arkipäiväisistä asioista. Kun kyse on päiväkirjasta, niin merkitsen tähän merkinnän, jossa käyn kahta elämänvaihettani läpi.

Keväällä kirjoitin proseminaarityöni. Käsittelin siinä itselleni kohtuullisen läheistä asiaa eli alkoholismia. Vaikken itse alkoholisti olekaan, niin aihe on ollut hyvin lähellä minua lapsuudestani lähtien. Keväällä esitellessäni aihetta ja työtäni, opponenttini oli hyvin vähällä purskahtaa julkisesti itkuun. Hänen tunteensa olivat pinnalla, mutta hän esitti kuitenkin ihan aiheellisia huomioita työhöni liittyen. Kahden kesken hän kuitenkin sanoi, että hänen oli todella vaikea kommentoida mitään, koska työni oli vain niin täydellinen. Sitä se ei ollut. Seminaarissa keskustelu päätyi lopulta minun ja seminaaria puheenjohtaneen lehtorin väliseksi. Tuon keskustelun tuoksinassa totesin, että minun on ainakin vielä vaikea ilmaista itseäni erityisen akateemisesti. Kaikki palaute, jota sain, sai minut miettimään työtäni uudemman kerran.

Kesällä pidin taukoa töistä ja kaikista muista kiireistä. Rauhoitin kesäni voidakseni toisaalta tehdä rästitöitä ja siinä ohessa viimeistelin hitaasti ja varmasti proseminaarityötäni. Otin lopulta huomioon kaiken saamani palautteen tavalla tai toisella. Tästä seurasi se, että kirjoitin uuden johdannon, lisää teoriaosaan, kappaleen alkoholismista, kappaleen analyysimenetelmistäni (niistä ei ollut alkuperäisessä versiossa sanaakaan) ja johtopäätelmät. Näiden kaikkien korjausten myötä työni piteni noin kolme sivua ja mukaan tuli puolisen tusinaa uutta lähdettä.

Se mihin eniten aikaani kulutin oli johdanto ja johtopäätelmät. Tämä siitä syystä, että alkuperäisessä versiossani kirjoitin proosallisesti omaa tarinaani. Kenties tämä osuus kävi liian hallitsevaksi ja sai ihmiset myös elämään tunteella seminaari-istunnoissa sen sijaan, että olisivat olleet akateemisen neutraaleja. Eihän toki neutraali tarvitse ollakaan, mutta tunnepohjaiset reaktiot eivät kuitenkaan olleet alkuperäinen tarkoitukseni. Halusin tehdä yhden asian paremman ymmärrettäväksi ilman suuria tunteenpurkauksia. Kaikkien uudistusten jälkeen kiirehdin palautuksessa ja onnistuin lähettämään sen vielä ns. kesän aikana eli ennen syyslukukauden alkamista (syyslukukausi alkoi 1.9. ja työni lähti sähköpostissa 31.8.). Palaute työstäni on ollut kautta linjan positiivista ja ilmeisesti korjaukset ovat olleet myös lehtorin mieleen. Silti pidän edelleen omaa työtäni vasta pieninä hapuiluina kohti aihetta ja sen laaja-alaisempaa ymmärrystä. Kesän mittaan luin toistakymmentä kirjaa alkoholismista ja viestintäteorioista, joten minulla on jo jonkinlainen läjä mahdollista lähdemateriaalia, jos päätän jatkaa aiheesta. Yksi mahdollisuus on, että otan yleisemmin riippuvuudet käsittelyyn.

Joka tapauksessa saatuani työni valmiiksi ja saatuani palautetta, olin pikemmin väsynyt kuin energinen. Pitkä prosessi on toki pakosti kuluttanut ja lisäksi hukkasin jossakin vaiheessa unirytmini täydellisesti. Olen koettanut saada palautettua sitä hitaasti ja varmasti, mutta edelleen sisäinen kello tuntuu elävän päivärytmiä, jossa unille meno kello viideltä aamuyöstä on normaalia. Tätä koetan rukata hiljalleen normaalimpaan rytmiin.

Samaan aikaan syksyinen työrupeama on edessä. Jo useamman vuoden olen järjestänyt leikkimielistä visailutapahtumaa, johon liittyy kohtuullisen paljon muiden ihmisten eteenpäin potkimista, järjestelyä ja viime kädessä vielä kysymysten esittäminen sekä kisan tuomarointi. Oma haasteensa on siinä, että pitää leikkimieliseen kisaan osallistuvat jokseenkin tyytyväisinä. Niinkin mitättömästä asiasta kun on kyse, monet tulevat varta vasten kauempaakin ja odottavat kisan täyttävän tietyt odotukset. Näitä odotuksia on itseasiassa täysin mahdoton täyttää kuin vain osittain, mutta siitä huolimatta samat ihmiset ovat paikalla seuraavallakin kerralla. Tällaisen visailun vetovoima on jotakin käsittämätöntä, ja se oli sitä jo silloin, kun itse olin mukana osallistujana.

Vetovoimasta puheenollen, taas hieman arkisempi ja huomattavasti eksoottisempi tapahtuma eli ei-länsimaiseen elokuvaan keskittyvä elokuvafestivaali tuntuu vetävän mainostukseen ja tiedotukseen nähden kohtuullisen vähän yleisöä. Visailemaan sentään pääsee joka toinen viikko, mutta tiettyjä, eksoottisempia elokuvia saattaa pahimmassa tapauksessa nähdä Suomessa vain kerran. Tämä on aiheuttanut pientä päänvaivaa jo aiempina vuosina, mutta mitään sen kummempaa vastausta en ole keksinyt eikä ole keksinyt kyllä kukaan muukaan. Ilmeisesti pienempien elokuvafestivaalien kohdalla tilanne vain on se, että sosiaalisina tapahtumina ne ovat passivoivampia (katsojan täytyy vain katsella) ja kenties siksi jokseenkin vetovoimattomampia kuin aktiivista osallistumista vaativat visailut. Toinen puoli tietysti on, että kun yhden elokuvan katsoo parissa tunnissa, niin visailut ovat ohi samassa ajassa. Visaillessa vielä saattaa saada huomattavasti kattavamman paketin erilaista musiikkia, elokuvia, urheilua yms. kuin millään festivaalilla.