Ahdistus on moni-ilmeinen, ihmisiin ja heidän käyttäytymiseensä vaikuttava tunteiden ja järjen kädenlyönti. Aiheesta on kirjoitettu moninaisia kirjoja, joissa ahdistusta on käsitelty koko ihmiselämään vaikuttavana filosofisena ongelmana tai sitten psyykkiseen mielenterveyteen liittyvänä häiriönä. Siinä missä ensimmäinen näkökanta pitää sitä eräällä tavalla essentiaalisena eli ihmisen luontoon ja ylipäätään arkielämään liittyvänä, toisen näkökannan mukaan ahdistus voidaan diagnosoida myös mielenterveydelliseksi tai terveydelliseksi ongelmaksi.

Eksistentialistiset eli ihmisen olemassaoloon ja tarkoitukseen liittyvät kysymykset on tuotu erittäin hyvin eksistentialistisessa filosofiassa. Kenties kuuluisimpia eksistentialisteja ovat Sören Kierkegaard ja Albert Camus. Jälkimmäinen tunnetaan kirjallisesta neronleimauksestaan ja ihmettelystään, mikseivät kaikki ihmiset tee itsemurhaa. Hän piti tuota kysymystä kaikkein tärkeimpänä koko inhimillisen elämän kannalta. Kysymys on todella oleellinen, mutta samalla myös oireellinen. Ihmiset kun ovat pohtivia ja ajattelevia, mutta samalla myös tuntevia olentoja, jotka ovat tunteistaan ja olemisestaan tietoisia. Nämä ominaisuudet erottavat ihmisen eläimestä. Eksistentiaaliset kysymykset ovat nousseet ihmiskunnan historiassa väistämättä esiin ja kun edessä on ollut tyhjyyttä huutava seinä, ihmisten omat rukoukset ja mielikuvitus ovat luoneet selityksiä asialle, joka on edelleen lukuisille ihmisille käsittämätön tai huomattavasti moniselitteisempi kuin esimerkiksi uskonnollisen näkemyksen omaavat haluavat ymmärtää.

Olen myös itse esittänyt näitä kysymyksiä. Lapsuudessa, jolloin vastaukset tulivat suoraan kristinuskon perusteoksesta Raamatusta, kaikki tuntui olevan kohtuullisen selvää. Raamattu ei kuitenkaan ole minun elämässäni kyennyt vastaamaan lopulta ainoaankaan kysymykseen. Pikemmin se on ollut herättämässä kysymyksiä ja yhä uusia kysymyksiä, joissa lopulta olen päätynyt omaan vastaukseeni: "Kaikkiin ihmisten esittämiin kysymyksiin ei ole vastauksia." Tämä herättää kysymyksen kysymisen mielekkyydestä. Onko meidän ihmisten todella tarpeen esittää kaikkia niitä kysymyksiä, joita mieleemme tulee. Sikäli kuin asian ymmärtää kulttuurisesta näkökulmasta, nämä kysymyksetkin usein nousevat esiin juuri kulttuurin myötä. Kristillisessä kulttuurissa herätetään kysymys Jumalan luonteesta, luomisesta, ihmisen osasta maailmassa ja niin edelleen, kun taas afrikkalaisessa luonnonuskovassa pienyhteisössä kysytään luonteeltaan hyvin erilaisia kysymyksiä.

Raamatun selitysten rauettua kohdallani tyhjiin, en enää nähnyt mielekkääksi etsiä vastauksia kristinuskosta. Siirryin etsimään ymmärrystä. Halusin ymmärtää mikä uskonnollisissa perinteissä viehättää ihmisiä ja millaisia vastausmalleja ne tarjoavat. Lopulta kaikki niistä tuntuivat vierailta ja mieleeni tuli se, että lopulta kyseessä on pyrkimys poistaa inhimillinen epävarmuus. Se on tunne, jota itse pidän kenties raastavimpana ja psyykkisesti vaikeimpana hallita. Eksistentialistinen epävarmuus poistuu sillä, että saa tyydyttävän vastauksen omalle olemassaololleen ja tarkoitukselleen, mutta entä muiden ihmisten vaikutus omaan itseen. Heidän roolinsa minun elämässäni tai meidän elämässämme?

Kaikki jotka ovat menettäneet läheisiään tietävät, mihin viittaan. Me emme tiedä sen enempää muiden kuin oman kuolemamme hetkeä. Me emme jää enää märehtimään omaa kuolemaamme, mutta muiden läheisten poismeno voi herättää hyvinkin vastaavia miksi-alkuisia kysymyksiä. Kenelle nuo kysymykset esitetään ja millaisia vastauksia niihin odotetaan? Edelleen uskonnot voivat antaa vastauksen. Sen saman kuin kuka tahansa tässä maailmassa elävä voi antaa: kuolema on väistämätön seuraus elämästä. Menetykset kuuluvat inhimilliseen elämään ja me emme millään tavalla voi hallita muiden elämää, heidän päätöksiään lähteä tai olla lähtemättä. Pienellä, vaillinaisella kyvyllämme voimme toki pyrkiä vaikuttamaan erinäisiin asioihin, mutta hallitseminen kuuluu inhimillisessä todellisuudessa niille, jotka löytävät jumalallisen vallan itsestään (sarjamurhaajat, diktaattorit jne.). Eksistentiaalisen ahdistuksen koen jollakin tasolla oivaltaneeni ja ymmärtäneeni. Koska nähdäkseni epävarmuus kuuluu olennaisesti inhimilliseen elämään, ahdistusta tässä mielessä on täysin mahdotonta hallita.

Ahdistus psyykkisenä ongelmana toki liittyy edelliseen, mutta se on luonteeltaan erilaista kuin eksistentiaalinen ahdistus. Lapsuudessani tapahtui lukuisia asioita, joita en mitenkään voinut hallita. Kun esimerkiksi isäni päätti humaltua, hän alkoi toimia eri tavalla kuin isä, jonka tunsin (selvinpäin ollut isä). Humalaisen isän käyttäytyminen oli tyystin erilaista ja tämä isä teki asioita, jotka ahdistivat varmasti äitiäni, isäni muita läheisiä ja minua. Tämä ahdistus jää helposti huomaamatta, se vain otetaan eräällä tavalla osaksi inhimillistä elämää, sosiaalista todellisuutta.

Kun isäni alkoholinkäyttö jatkui, aloin ahdistua yhä voimakkaammin hänen seurastaan niinä hetkinä, kun hän oli tuo vieraampi mies. Aloin haluta pois hänen läheisyydestään. Halusin paeta. Koska pakenemisen mahdollisuutta ei välttämättä ajokortittomalla ja autottomalla teini-ikäisellä ollut, jouduin vain kärsimään. Saatoin siirtyä pois niistä tiloista, missä hän vietti aikaansa, yritin sulkea silmäni siltä todellisuudelta, jota hän pyrki tarjoamaan minulle. Silmien sulkeminen ei auttanut ahdistukseen, vaan sille oli löydettävä toisenlaisia purkukanavia.

Tästä syystä kehitin leikkejä, erilaisia rituaaleja, joiden avulla saatoin edes hetkellisesti siirtää nuo ahdistuksen tunteet syrjään. Alkoholistin ollessa vielä niin läheisessä suhteessa kanssani, minun oli tuossa tilanteessa vaikea löytää rajattomasta määrästä valintoja juuri kenties oikeaa ja minulle sopivinta. Tästä syystä kehitin sellaisia käyttäytymismalleja, jotka mahdollisesti myöhemmin alkoivat ahdistaa omia läheisiäni. Näen tämän olen pitkälti polku, jota kulkevat ne, jotka alkoholistien läheisinä omaksuvat alkoholinkäytön yhdeksi tavaksi hallita ahdistusta.

Jos ahdistusta aiheuttaisi kenties vähäisempi tekijä, läheinen saattaisi itseasiassa omaksua huomattavasti tuhoisamman tavan käsitellä omaa ahdistustaan. Tästä seuraa puolestaan se, että kaikki alkoholia käyttävät eivät kuitenkaan tule alkoholistiperheistä. Taustalla voi olla myös eksistentialistinen ahdistus ja eräänlainen luopuminen toivosta.

Kun oma käyttäytymiseni aikanaan löysi sellaisen rituaalisen muodon, että voitaisiin puhua riippuvuudesta, vahingoitin samalla kumppaniani, jonka kanssa olin parisuhteessa. Riippuvuuksien pohjalla näen eräänlaisen vakiintuneen käsityksen siitä, miten tulee elää, ajatella ja toimia. Näistä vakiintuneista tavoista poikkeaminen voi aiheuttaa pahimmillaan sellaisen tilan, jossa ihmisen psyyke joutuu sellaiselle koetukselle, jolloin voidaan tosiasiassa puhua mielenterveydellisestä häiriötilasta. Esimerkiksi kiinteä luottamus siihen, että Jumala on olemassa, voi uskonsamenettäneellä johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen, jossa enää millään ei ole väliä. Sama pätee ihmisiin, jotka ovat ottaneet kiinteiksi osiksi omaa maailmaansa lapsensa tai aviopuolisonsa. Jos minuuden ja sen kohteen (toinen ihminen, objekti, oleva tai ei-oleva) väliin on syntynyt niin kiinteä riippuvuussuhde, että tuon kohteen hajotessa/kuollessa/kadotessa elämä menettää merkityksensä, mitä tahansa voi tapahtua. Tästä näkökulmasta voin ymmärtää omaa käyttäytymistäni parisuhteessa, ja samalla ymmärrän, miksi siinä kävi kuten kävi.

Tietysti silloin on myös katsottava henkilöhistoriaan. Jokainen ihminen reagoi tietyillä tavoilla juuri tietyistä syistä. Me emme esimerkiksi sattumalta kadota merkitystämme, kun menetämme uskomme Jumalaan. Meidän on ensin opittava, mikä "Jumala" on, mikä rooli Hänellä on meidän elämässämme ja mitä voi tapahtua, jos Häntä ei ole tai emme usko Häneen. Samoin jos ja kun kerran opimme käyttämään alkoholia tai työtä ahdistuksenpurkutapoina, meidän on hyvin vaikea nähdä, mitä elämä on ilman niitä. Siitä huolimatta on lukuisia ihmisiä, jotka elävät ilman jumalia, alkoholia, työtä jne. Oma taustani luonnollisesti johtaa lapsuuden kotiini ja lapsuuteeni. Samoin se johtaa erinäisiin tilanteisiin elämässäni ja viimeiseksi otan esimerkin asiasta, josta olen tullut edellisen eroni myötä kivuliaan tietoiseksi.

Vuonna 2000 ihastuin voimakkaasti nuoreen naiseen, jonka koin välittömästi eräänlaiseksi sieluntoveriksi. Ajattelimme hyvin samalla tavalla, koimme maailman samoin, kuuntelimme ja pidimme jotakuinkin samantyylisestä musiikista sekä elokuvista. Pidin tuota ihastumisen tunnetta mitä ihanimpana asiana ja luonnollisesti olin valmis lähes mihin tahansa. Nuorella naisella oli vakavia ongelmia, joista hänen oli todella vaikea puhua. Kun hän vihdoin avautui niistä, hän ilmoitti rakastuneensa minuun, mutta vetäytyi. Kenties hän oli omasta mielestään paljastanut itsestään liikaa, tehnyt itsestään haavoittuvan silmissäni, eikä hän halunnut enää kohdata minun kysymyksiäni ja tukeani, koska olisin saattanut aina nostaa uudelleen pintaan sen todellisuuden, jossa hän oli elänyt. Vaikutti siltä, että hän tulisi voimaan paremmin, hän aktivoitui, tapaili ystäviä, kunnes eräänä iltana hänen pikkusiskonsa otti minuun yhteyttä ja ilmoitti nuoren naisen tehneen itsemurhan.

Voimakkaat tunteet, jotka tuosta tilanteesta heräsivät saivat minut näkemään hänet kaupassa ja makuuhuoneessani. En kyennyt nukkumaan omassa sängyssäni, koska hänen 'aaveensa' seurasi minua joka paikkaan. Saatoin nukkua kolmesta neljään tuntia yössä ja valveillaoloaikana itkin. Ahdistukseni purin pääasiassa luonnollisella tavalla suremalla ja itkemällä. Lisäksi kirjoitin paljon, kokonaisen elokuvakäsikirjoituksen, runoja, lyriikoita ja lopulta kaiken päätteeksi löysin itselleni varsin pian käsipuoleeni kumppanin, jonka kanssa ahdistuksen saattoi unohtaa ja kulkea pienen matkaa eteenpäin. Vaikka saatoin kenties selvittää nuoren naisen kuoleman aiheuttaman ahdistuksen rakentavalla tavalla, sen jälkeen ihastumisen ja rakastumisen tunteet ovat leimautuneet ahdistaviksi.

Tästä on seurannut mitä oudointa paniikkikäyttäytymistä. Se tunne, joka aiemmin oli kutitellut mukavasti vatsanpohjassa, oli muuttunut painostavaksi tunteeksi rintakehässä. Sydän hakkasi raskaasti kuin kuolemaisillaan ja aivoni työstivät koko tilannetta uudella tavalla. Painostavasta ja ahdistavasta tunteesta haluaa eroon, ja miten se onnistuu paremmin kuin puhumalla asiasta. Kun on tunteistaan kertonut asianosaiselle, usein päätyy toteamaan, ettei ihmisten välillä loppuen lopuksi olekaan mitään. Riitaisuuksiin on aina hyvä tapa lopettaa, silloin ei jää jossiteltavaa - ainakaan paljon. Mutta toisaalta kerta toisensa jälkeen miettimään sitä valtavaa potentiaalia, joka ihmisten välisissä suhteissa olisi mahdollista. Kun vain unohtaa tunteet, jotka usein seuraavat tietynlaista totuttua kaavaa ja kohdistuvat entuudesta jollakin tavalla arvostettuihin piirteisiin ihmisissä: ulkonäkö, luonne, käyttäytyminen. Näin parisuhteetkin ottavat syntyäkseen juurikaan ahdistusta miettimättä, mutta turvallisesti usein juuri sellaisiin ihmisiin, jotka jollakin tavalla sopivat niihin "tuttuihin" raameihin. Omalla kohdallani tämä on näkynyt niin, että kenties minun on toisaalta mahdoton itse kiinnittää huomiota ns. tasapainoisiin ihmisiin.

Tähän liittyy jälleen epävarmuus, kysymykset asioiden olemisesta ja todellisuudesta. Jos ja kun ihminen kiintyy asioihin, ovat ne ihmisiä, eläimiä tai esineitä, kyse näiden asioiden todellisista suhteista minuun ja toisiinsa jäävät aina avoimiksi. Luonteeltaan ahdistus on siis melko suorasti palautettavissa epävarmuuden tunteeseen. Tuon epävarmuuden tunteen kanssa ihmisten voi olla hyvin vaikea olla yksin, ikään kuin alastomina. Väistämättä ja ihmiselle varmasti henkisesti taloudellisempaa on, että hän kehittää nopeasti jotakin muuta tekemistä tai ajateltavaa. Jos ja kun tällaisia ihmisiä on valtaosa kaikista ihmisistä, voidaan nähdä, miten lopulta ahdistuksen purkaminen saattaa tuottaa kaikenlaista kulttuurin alle sijoitettavaa toimintaa: taidetta, urheilua, työtä (baareissa, museoissa, gallerioissa, sanomalehdissä jne.), musiikkia, elokuvia tai vain yksinäisiä ihmisiä juoksemassa tienvarsilla korvalaput korvilla.