Olen ihastunut elämäni aikana lukuisia kertoja. Rakastumisista en tiedä. Mitä on rakkaus? Tiedän vain sen tunteen, joka käy humahduksen lailla ylitse, täyttää joka sopukan sielussa ja mielessä, pumppaa verta kiihtyvään tahtiin kehoon, tunne on lähellä hyperventilointia ja kaiken sekasotkun keskellä tuo tunne saa ihmiseen oudolla tavalla vauhtia. Pese pyykkiä, käy lenkillä, tee mitä tahansa, mutta älä jää yksin tunteidesi kanssa.

Rakastaminen on täynnä epävarmuuden jäytämän ahdistuksen piirteitä. Miten olla varma siitä, että toinen pysyy vierellä, mistä tietää, että toinen on se oikea? Mitä, jos rakastamansa ihmisen menettää? Miten voi olla yhtään mistään muusta varma kuin siitä, että kun toinen on kosketusetäisyydellä, puhelimen päässä, edes jollakin tavalla välillisesti yhteydessä, kaikki on hyvin. Maassa on silloin rauha, kaikki on järjestyksessä. Rakkaus ei saisi olla niin painostavaa eikä se saisi puskea päälle kuin ahdistus, mutta miten tulla toimeen epävarmuuden kanssa, jota rakastamiseen liittyy?

Vaikeaan kysymykseen tuskin on oikeaa vastausta. Rakkaus on tunne, jota voi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Varmasti yksi suosituimmista on uskonnollinen. Täydellinen rakkaus uskonnollisessa merkityksessä tarkoittaa täydellistä luottamusta ja heittäytymistä. Uskonnollisessa merkityksessä heittäytyminen tarkoittaa heittäytymistä toisen varaan, mutta tästä huolimatta tunne on hyvin tärkeä. Toisen varaan jättäytyminen ei ole suhteen kehittymisen kannalta hyvä asia, mutta luottamus on varmasti sitäkin tärkeämpi. Kun toinen on yhtä luotettava kuin trapetsitanssijan turvaverkko tai kristitylle taivaaseen piirretty Jumala, ei ole ”mitään” pelättävää. Molemmat tietävät, että tilanteessa kuin tilanteessa turvaverkko toimii. Niin kuin uskova luottaa jumalaansa, rakkaudellisessa suhteessa toiselle voi kertoa kaiken, voi jakaa kaiken, eikä toinen tuomitse. Suhteen ja tunteen kehittymisen kannalta kuitenkin kenties luottamustakin tärkeämpää on ajan antaminen toiselle. Niin suhteen alussa kuin lopussa suhteen voi yhtä hyvin unohtaa, jos toiselta tai kummaltakaan ei löydy aikaa toiselle.

Psyykkisestä näkökulmasta voi rakkautta lähestyä sen tasapainoisuuden kautta. Tasapainoinen rakkaus voisi olla esimerkiksi sitä, että molemmat ihmiset ymmärtäisivät niin omat kuin toisen ihmisen rajat. Molempien on annettava toisilleen vapaus elää omaa elämäänsä, ja molempien on myös elettävä omaa elämäänsä. Ihmisistä kumpikaan ei saa jättäytyä henkisesti toisen varaan, sillä silloin rakkaus voi olla tukahduttavaa. Se tukahduttaa kummankin elämää ja vapautta elää. Kuten uskonnollisessa rakkaudessa, aika on tärkeää. Rakkaus on parhaimmillaan ajan jakamista, sen antamista ja ottamista. Ilman ajan antamista, toiseen ihmiseen on täysin mahdotonta tutustua. Ajan antaminen pitäisi myös olla jossakin määrin tasapainossa. Jos toinen olisi valmis uhraamaan aikaansa enemmän kuin toinen, ennen pitkää toinen käyttää aikaansa toisen ihmisen odottamiseen enemmän kuin olisi kummankaan kannalta hyväksi. Odottamiseen liittyy myös se, että toisen ihmisen uhratessa aikaansa toiselle, valmistaessaan tälle asioita valmiiksi, hän saattaa hiljalleen kasvattaa rakastamastaan henkilöstä siipirikkoa, joka ei osaa lentää omilla siivillään. Tasapaino järkkyy. Ensisijaisesti ihmisten on huolehdittava itsestään, jotta rakkaus voi kukoistaa niin kuin se parhaimmillaan voi.

Tasapainoa rikkovat myös se, miten eri tavalla ihmiset psyykkisesti hallitsevat epävarmuuden tunnetta. Epävarmuuden iskiessä päälle, ihminen saattaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan ahdistua ja ahdistaa myös toista. Silloin molempien osapuolten voi olla helpompaa kääntyä jonkun toisen puoleen. Kun rakastaminen on vaikeaa, ihastumiselle on ikään kuin tilaus. Uusi ihminen tuo mukanaan uutta energiaa, esittelee aidan toisen puolen, sen nurmikon vehreyden, joka on sanonnoista tuttu. Näissä tuntemuksissa olen itsekin elänyt, puolin ja toisin. Olen ollut se, joka ahdistuttuaan on löytänyt huomattavasti keskustelutaitoisemman ihmisen seurakseen ja ihastunut. Myöhemmin olen ollut se, jonka kanssa keskusteleminen on käynyt vaikeaksi ja toinen osapuoli on ihastunut. Itse en ole koskaan ihastumisia pitänyt kovin suurena asiana, joten omat ihastumiseni eivät ole johtaneet suurempiin seurauksiin. Sen sijaan itse olen tullut viimeistään ihastumisen myötä tullut jätetyksi.

Rakkaus on koettelemus ja haaste, jota ei ole helppo ottaa vastaan. Se on kutsu muutokseen, sopeutumiseen, ajan antamiseen ja uhraamiseen ihmiselle, josta ei välttämättä tiedä juurikaan mitään. Sen vähän ajan, mitä ihmisellä on omassa käytössään, on yhtäkkiä oltava myös toisen. Aikaa vastaan taistelu voi olla turhaa, mutta joissakin tapauksissa se voi olla loputonta. Tästä esimerkkinä ne ihmiset, jotka rakastuttuaan kohtaavat ihmisen, johon eivät rakastuneet. Aika tekee tehtäväänsä, kun ihminen jää odottamaan toisen muuttumista ja valmistautumista. Kenties joissakin tilanteissa kärsivällisyys on hyvästä ja se tuottaa tulosta, toisissa tapauksissa ajan olisi voinut alun pitäen voinut käyttää paremmin.

Jos rakastaminen on vaikeaa, ja jos ihastuminen on niinkin ahdistavaa kuin se pahimmillaan voi kaikkine epävarmuuden tunteineen olla, on lopulta helpompaa menettää tai antaa periksi. Taistelu toisen ihmisen sydämestä on kuin Don Quijoten taistelu tuulimyllyjä vastaan. Tuuli toimii omalakisesti, kuten me ihmiset. Tuuli toimii niin kuin parhaaksi katsoo – sikäli kuin voidaan kuvitella tuulelle mieli – ja samoin toimimme me ihmiset. Joskus kuitenkin tuulimyllyjä vastaan taistelu ilmeisesti tuottaa inhimillisessä elämässä tulosta. Mutta miten paljon vähemmällä ihmiset pääsisivät, jos eivät antaisi tunteilleen valtaa, sen enempää negatiivisessa kuin positiivisessa? Mutta millainen maailma silloin olisi, jos kukaan ei olisi valmis taistelemaan minkään asian puolesta?

Luovuttaminen on varma ratkaisu. Se on lyhin tie omaan onneen. Tasapainon tila on helpointa löytää itsestään, kun sitä ei tarvitsee jakaa kenenkään kanssa tai pyrkiä tasapainottelemaan oman ja loppuen lopuksi kohtuullisen vieraan ihmisen kanssa. Yksin ajan voi käyttää niin kuin haluaa, eikä toista ihmistä tarvitse ottaa millään tavalla huomioon. Kun on luovuttanut tarpeeksi monta kertaa, alkaa kuitenkin tuntua siltä kuin elämä olisi lipumassa käsistä. Eikö meistä jokaisella ole oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi? Vaikka minulla olisi oikeuteni, mitä minä sillä tekisin, jos en koskaan löytäisi vastapuolta, sillä tähänkin oikeustaisteluun tarvitaan kaksi. Mitä sillä oikeudella silloin tekee, jos toista ei alun alkaenkaan ole ollut?

Luovuttamisessa on mielenkiintoinen piirre, joka liittyy ajan antamiseen. Joskus luovuttaminen olisi parempi ratkaisu, sillä ihmiset tarvitsevat eri tavalla aikaa. Oikean hetken löytäminen on haastavaa, mutta väittävät asiasta paremmin tietävät, että joskus voi lotossakin voittaa. Ilmeisesti monet asiaa yhtään enempää miettimättä löytävät toisensa ja ajan, antavat sitä sekä siirtyvät elämässään eteenpäin tunteineen, mitä ikinä ne missäkin tilanteessa ovat. Tuntemattomina toisilleen, mistä ikinä syystä yhteen päätyen, joissakin tapauksissa tunne kantaa, ihmiset antavat toisilleen aikaa ja tilaa, kun taas toisissa tapauksissa niin aikaa kuin tilaa on vähemmän ja suhde palaa nopeammin loppuun. Mahdollisia ratkaisuja toki on niin paljon kuin suhteita, rakastajia ja rakastettuja. Silti rakastumisessa on jotakin hämmentävää, häkellyttävää ja käsittämätöntä.

Tilanteita, joissa olen ollut valmis antamaan enemmän aikaa kuin minulle olisi annettu, on tullut vastaan omassa elämässäni useita kertoja. Ihastuminen toiseen ihmiseen on muodostunut mielessäni hypyksi suden suuhun. Kaikkein helpointa olisi luovuttaa. Silti ymmärrän, että toisessa elämäntilanteessa, erilaisten ihmisten ympäröimänä, kenties hieman vanhempana ja elämää kokeneempana kaikki voi olla toisin. Halu tutustua toiseen ja viettää aikaa hänen kanssaan on kuitenkin pakottava. Harva meistä lopulta jaksaa odottaa toisen ihmisen vastausta kymmeniä vuosia. Kenties helpompaa olisi, jos se odottaminen tapahtuisi ikään kuin kaiken muun elämän sivussa, kuten isoisälläni kävi. Yli viisikymmentä vuotta kestäneen avioliiton ja isoäitini kuoleman jälkeen, hänen oli aika löytää uudelleen pitkäaikainen naisystävänsä, jonka kanssa onni vihdoin koitti.